Uskonto, valta ja hyvinvointiyhteiskunta

VIIME AIKOINA mediassa on keskusteltu kiivaasti koulun elämänkatsomusaineiden sisällöstä, etenkin mahdollisesta uskonnonopetuksen muuttamisesta uskontotiedoksi. Kirkko on vastustanut ehdotusta vaatien jopa tiukempaan raamattuoppiin sidotun uskonnonopetuksen lisäämistä.

Vapaa-ajattelijat puolestaan pelkäävät kaikille yhteisen uskontotiedon olevan nykyinen uskonto-oppiaine uusissa vaatteissa. He tavoittelevat kaikille yhteistä, eri maailmankatsomuksia tasaveroisesti käsittelevää oppiainetta.

Miksi paikallisdemokratiasta ja vallasta kiinnostunut maantieteilijä pohtisi nuortemme moraalikasvatuksen sisältöä? Perinteisesti uskonnon ja maailmankatsomuksen kysymykset on rajattu oman tutkimusalani, alue- ja kaupunkisuunnittelun ulkopuolelle.

Samaan aikaan, kun eri kirkkokuntien piispat ja lehtien päätoimittajat peräänkuuluttavat pronssi- ja rautakautiseen moraalikoodistoon perustuvan uskonnonopetuksen merkitystä kulttuuritaustamme ymmärtämisessä, yhteiskunnassamme on käynnissä individualisoitumiskehitys ja yhteisistä asioista vieraantuminen.

Kehityksen voi nähdä vapauttavana, mutta erityisesti yhteiskunnallisen vallankäytön näkökulmasta trendissä on myös vahvasti negatiivisia piirteitä, esimerkkeinä kunnallisvaalien laskevat äänestysprosentit ja vaikeudet mobilisoida ihmisiä osallistumaan omaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon.

Aiheellisesti voi kysyä, mitä hyvinvointiyhteiskunnasta jää jäljelle, jos paikallisdemokratiasta ei olla kiinnostuneita. Ainakin valta yhteisten asioiden hoitamisessa luisuu entistä pienemmälle piirille.

VÄITÄN, että uskonnonopetuksen erittäin laajan oppimäärän kautta lapsille opetetaan kritiikitöntä auktoriteettiuskoa, joka osaltaan mahdollistaa yhteiskunnallisen passivoitumisen. Uskonto jättää lapsillemme mahdollisuuden omaksua fatalistinen kuva maailmasta: kristinuskon moraali- ja pelastusopin syvin sanoma on lopulta se, että kaikki on puolestasi etukäteen Jumalan luomaa ja päättämää, joten maailmaa ei kannata itse vaivautua aktiivisesti muuttamaan.

Kirkolliset piirit kiistävät uskonnon passivoivan vaikutuksen vedoten luterilaiseen työetiikkaan. Tämä etiikka on kuitenkin synnytetty raamatullisten helvetti- ja paratiisikäsitteiden avulla, eikä pelkoa voi pitää kovin hyvänä omatoimisuuden lähteenä. Uskonnonopetusta puolustetaan myös sanomalla, että yhteiskuntaa käsitellään jo historiassa, maantiedossa sekä filosofiassa.

Uskonnottomien elämänkatsomustiedon rinnalla uskonto on kuitenkin ainoa oppiaine, jossa ihmisyys ja yhteiskunta linkitetään eriteltynä moraalisiin kysymyksiin. Uskonnolla on siis monopoli moraalisten pohdintojen osalta, millä on merkittävä vaikutus koululaisten maailmankuvan rakentumiseen.

DOGMEISTA vapaa kriittinen ajattelu on keskeinen innovatiivisen yksilön ja luovan yhteiskunnan ominaisuus. Itse opiskelin koulussa uskontoa, joten olen vakuuttunut, että elämänkatsomustiedon kaltainen oppiaine antaa yksilöllistyvän yhteiskunnan haasteisiin ja nuortemme moraaliseen kasvuun paremmat eväät kuin uskonnonopetus.

Olisin viidennellä luokalla ennemmin halunnut kuulla ”toisen kohtaamisesta ja hänen asemaansa asettautumisesta” kuin ”alku- ja patriarkkakertomuksista”. Lukiossa olisin mieluummin perehtynyt teemaan ”maalliset ja uskonnolliset katsomukset maailmankuvan perustana: tieteiden, näennäistieteiden ja uskontojen rajankäynti” kuin ”kristilliseen käsitykseen Jumalasta, ihmisestä, luonnosta ja pelastumisesta”.

Vertaamalla opetussuunnitelmia opetushallituksen internet-sivuilla kukin voi muodostaa oman näkemyksen näiden aineiden moraalista kasvua ja yhteiskunnallista vastuuta edistävistä piirteistä. Etenkin niitä perheitä kannustan tähän, joissa harkitaan eroamista tai on erottu kirkosta, mutta perheen koululaiset kuuluvat edelleen tottumuksesta kirkkoon.

Viidesosa suomalaisista ei kuulu kirkkoon, mutta edelleen noin 95 prosenttia koululaisista opiskelee uskontoa, mikä hidastaa elämänkatsomustieto-aineen kehitystä.