Salainen kirje kenttäoikeuksien puheenjohtajille (3.7.1994)

1.6.2007 0:04 | Päivitetty: 27.12.2007 13:04

Asia: karkaamisten vaikutus sotatoimiin.

Sotatuomioistuinten käsiteltävänä on viime aikoina ollut ja otaksuttavasti tulee vielä lähiaikoina olemaan suuri joukko karkaamista, taistelusta pakenemista ja kieltäytymistä koskevia syytteitä. Kun kaikilla sotatuomioistuimilla, erikoisesti kotiseudulla olevilla, mutta osittain myöskin rauhallisemmilla rintamalohkoilla toimivilla, ei varmaankaan ole täydellistä kuvaa siitä, mikä merkitys mainituilla rikoksilla on ollut taistelujen kulkuun ja millä tavalla yksityisenkin sotilaan taistelun ratkaisun kannalta ehkä vähäiseltä näyttävä teko tai laiminlyönti on saattanut vaikuttaa sotatoimiin, esitetään luottamuksellisesti asianomaisten sotatuomarien ja virallisten syyttäjien tietoon saatettavaksi seuraavaa:

Kohta 9.6.1944 alkaneen suurhyökkäyksen ensimmäisinä päivinä vihollisen onnistui lyödä eräitä joukko-osastojamme melkoisessa määrin hajalle. Monet sotilaat joutuivat tällöin erilleen yksiköistään ja harhailivat joukkoansa etsiskellen taistelurintaman takana päiväkausia.

Tähän eksyneiden joukkoon liittyi myöskin niitä, jotka pelkureina tahallisesti olivat poistuneet riveistä ja jättäneet taistelevat toverinsa.

Useimmat näistä miehistä olivat lähteneet pakosalle vihollisen kranaattitulen, panssarivaunujen tai ilmapommitusten peloittamina hetkellisen mielijohteen vallassa, mutta joukossa oli myös niitä, jotka harkinnan jälkeen jättivät paikkansa taistelurintamassa.

Yksityisen miehen pakoon lähteminen ei ollut viettelevänä esimerkkinä ainoastaan hänen vierustovereilleen ja ryhmälleen vaan kaikille niille heikompiluonteisille sotilaille, joitten kanssa hän joutui kosketuksiin.

Näin sai rintamakarkuruus yhä laajemmat mittasuhteet. Kun lisäksi avuksi rientäneet reservit ja vastaiskuihin lähetetyt joukot totesivat vastaansa tulevan sotilaita, jotka tahallisesti välttivät velvollisuutensa täyttämistä, jopa olivat sekä sanoin että teoin viettelemässä toisiakin mukaansa, ei ole ihmeteltävä, että näistäkin joukoista osa solui virran vietäväksi ja liittyi karkureihin.

Joukkojen ollessa hajallaan kärsittiin monesti aivan tarpeettomiakin miehistötappioita ja korvaamattoman arvokasta sotilas- ja siviilimateriaalia jäi vihollisen saaliiksi. Näin karkaamispsykoosi, joka yksityisten miesten esimerkeistä alkunsa saaneena vähitellen oli laajentunut ja saattanut kokonaisia yksikköjä päällikköjensä käskyvallan ulkopuolelle, oli yhtenä syynä siihen, että kolme vuotta sitten hiellä ja verellä vallattu maa-alue oli muutaman viikon aikana melkoiselta osaltaan luovutettava viholliselle:

Karkaamisten ja kieltäytymisten lisääntyessä sotilasjohto, joka ensi kädessä kantaa vastuun joukkojen taistelutahdon ja -moraalin ylläpitämisestä, piti välttämättömänä ryhtyä kaikkiin niihin toimenpiteisiin, joiden avulla kuri ja järjestys katsottiin voitavan palauttaa.

Tämän mukaisesti Yleisesikunnan Päällikkö 20.6.1944 tiedotti, että sotilas, joka toistetusta käskystä huolimatta kieltäytyi palaamasta yksikköönsä, saatiin sotaväen järjestyssäännön 5 §:n nojalla tarpeen tullen ankarintakin pakkokeinoa käyttäen palauttaa järjestykseen.

Vähän myöhemmin, 29.6., tehtiin hallitukselle esitys sotaväen rikoslain 71, 78 ja 79 §:n muuttamisesta siten, että kuolemanrangaistuksen tuomitseminen karkureille ja kieltäytyjille kävi määrätyissä tapauksissa mahdolliseksi. Tämä lainmuutosesitys, joka jo seuraavana päivänä jätettiin Eduskunnalle, käsiteltiin siellä niin nopeasti kuin se lain mukaan suinkin saattoi tapahtua, ja hyväksyttiin lopullisesti 4.7.1944. Vielä samana päivänä Tasavallan Presidentti vahvisti p.o. lain ja Päämaja antoi uudet ohjeet karkurien käsittelystä. (Päämajan kirjelmä 5000/Järj.2./sal./4.7.1944.)

Kun kenttäoikeuksien virallisia syyttäjiä on Päämajan viimeksi mainitussa käskyssä, jolla ei ole pyritty vaikuttamaan riippumattomien tuomioistuinten päätösvaltaan, kehoitettu vaatimaan määrätynlaisissa karkaamistapauksissa kuolemanrangaistusta, on sillä tahdottu korostaa nykyisen tilanteen vakavuutta.

Kurin ja järjestyksen ylläpitämiseksi ja karkuruuden lopettamiseksi on sotilasjohdon mielestä välttämätöntä, ettei säännös kuolemanrangaistuksen tuomitsemisesta sille, joka häpeällisesti on jättänyt paikkansa taistelurintamassa, jää pelkäksi kuolleeksi kirjaimeksi, vaan että sitä rangaistuksen yleisestävän vaikutuksen tehostamiseksi sovelletaan, mikäli mahdollista, eri yhtymissä törkeimmissä kysymykseen tulevissa tapauksissa ja että täytäntöönpannuista tuomioista tiedoitetaan mahdollisimman laajalti taisteleville joukoille.

Lain ja oikeuden miekka on säilytettävä terävänä silloin kun se on välttämätöntä joukkojen taistelumoraalin ylläpitämiseksi. Mitä edellä on sanottu, ei kuitenkaan saa ymmärtää niin, että kuolemanrangaistusta olisi käytettävä aina silloin kun siihen on mahdollisuus, eikä myöskään, että tapauksia, joiden osalta kuolemanrangaistukseen tuomitseminen saattaa tulla kysymykseen, olisi etsimällä etsittävä.

On nimittäin otettava huomioon, että kuolemanrangaistuksen käyttäminen laajemmassa määrässä kuin on aivan välttämätöntä, helposti aiheuttaa arvostelua ja masentaa sekä tuomittujen omaisten että taistelutovereiden mieltä. Näin ollen on erikoisesti pyrittävä välttämään liian monien kuolemantuomioiden käyttämistä samassa yhtymässä tai muodostelmassa.

Karkurien käsittelystä annettujen määräysten tarkoituksena on lopettaa karkuruus osoittamalla, että ne sotilaat, jotka pahimmin laiminlyövät velvollisuutensa, joutuvat hengellään sovittamaan rikoksensa, ja että toiset, vaikka heidät tuomittaisiin vapausrangaistuksiinkin, joka tapauksessa palautetaan taistelevien joukkojen riveihin. Tämän tarkoituksen toteuttamiseksi ja samalla oikeuskäytännön yhdenmukaistamiseksi on tahdottu selvittää oikeudenhoidosta vastuussa oleville henkilöille karkurikysymys koko vakavuudessaan siitä näkökulmasta, josta ylin sotilasjohto sitä katsoo.

YLEISESIKUNNAN PÄÄLLIKKÖ
Jalkaväenkenraali
E. Heinrichs.

JÄRJESTELYOSASTON PÄÄLLIKKÖ
Eversti
T. Haaki.

VAKUUDEKSI
Oikeudenhoitotoimiston päällikkö
Everstiluutnantti
P. Kekomäki.