Rintamakarkurit kesän 1944 suuri ongelma (2.7.1995)

1.6.2007 0:06 | Päivitetty: 27.12.2007 13:04

SEPPO HAKULI

JATKOSODAN ryöpsähdettyä kesällä -44 uudelleen täyteen käyntiin sotilastoiminnan suureksi ongelmaksi ilmaantui karkuruus. Ensimmäiset jättivät joukkonsa heti 9.6.-44. Tasaantumisvaiheeseen päästiin vasta heinäkuun lopulla puolustuksemme osoittauduttua taas pitäväksi, toisaalta puna-armeijan luovuttua vakavammasta yrittämisestä, ja ehkä kovennettujen rangaistustenkin pelosta.

Sotapoliisiraporttien mukaan ensimmäinen etulinjasta lähtenyt karkuri pidätettiin Kouvolassa jo 11.6. ja ensimmäisinä metsiä myöten tulleet kaksi keittiömiestä Kaipiaisssa 14.6. "Ensimmäiset sivuutettiin leikkipuheella ristien heidät ŽJR 1:n kärkipartioksiŽ. Seuraaville jaksettiin vielä antaa nimi ŽhipsijätŽ, vaan sitten jo leikinlasku loppuikin, kun näitä ŽhipsijöitäŽ ja Žtakaperoisia kärkipartioitaŽ alkoi ilmestyä yhä tiheämmin", kertoo sotapoliisin raportti. Karkureita löydettiin evakuoitavien puimakoneiten sisältä, umpinaisista laatikoista kuorma-autojen lavoilta ja tavarajunista, häkäpyttyautojen hiilisäkkien alta, jne. Joutsenossa yhytettiin vss- ja is-nauhoin "naamioituneita" karkureita. Savitaipaleella pidätettiin kaksi kenttäpuhelimella, tolppakengillä ja johtovyyhdellä varustautunutta "vikapartiolaista".

Monet pyrkivät länteen jalkapelissä sähkö- tms. linjoja seuraten tai tien varsia kulkien. Saimaalle päässeistä osan onnistui hankkiutua piiloon saariin. Yrittäjistä esim. 9./ErSpolOs:n heinäkuun raportti kertoo Kutveleen kanavasta yhytetyn satakunta karkuria 33:sta varastetusta soutuveneestä.

Pääosassa pärmiläiset

Vyöryn alta lähti miehiä karkuun monista joukoista. Yli muitten "kunnostautuivat" kuitenkin pärmiläiset ­ rikollisista ja karkureista koottujen pataljoonien miehet.

Näitä joukkoja alettiin koota elokuussa 1941 lupaamalla tuomioitaan sovittamassa olleille synnit anteeksi nuhteetonta palvelua vastaan. Ajastaan aineksia kertyi kaikkiaan neljään pataljoonan ensimmäisenä perustetun, jääkärimajuri Nikke Pärmin johtaman Erillispataljoona 21:n, tullessa tunnetuimmaksi, koko toiminnan symbooliksi. Sen upseereina oli nimismiehiä ja muuta poliisipäällystöä, ryhmänjohtajina kerralla korpraaleiksi ylennetty Hyvinkään sotapoliisikoulun kurssi. Pärmiläisistä oli ongelmia kaiken matkaa. Alkuvaiheessa mukaan otettiin myös poliittisa vankeja ("ryömäläiset"). Näistä ensimmäiset ­ mm. myöhempi sisäministeri Yrjö Leino ­ pakenivat joukostaan jo junamatkalla rintamalle. Linjoilla useita kymmeniä pataljoonan miehiä loikkasi yli rintaman osan palautuessa aikanaan takaisin desantteina, vastapuolen vakoilijoina. Vankipataljoonien määrän lisääntyessä niistä koottiin keväällä -42 oma rykmenttinsä JR 101. Seuraava vuosi osoitti keskityksen epäonnistuneeksi, ja joulukuussa -43 JR 101 hajoitettiin sijoittamalla pataljoonat muihin rykmentteihin.

Pärmiläisistä tuli kolmas pataljoona pohjoisakymenlaaksolaista koottuun JR 5:een Aunukseen. Kesän -44 ratkaisuvaiheessa viitonen siirrettiin Kannakselle, missä se joutui lähes suoraan junasta torjuntaan Perkjärvelle. Pahan kranaattityöpyn alle jäänyt III/JR5 hajosi ja vain osa saatiin kerätyksi joukkoonsa takaisin.

Noin tuhannen miehen pataljoonasta 280 siirtyi tässä kahinassa lopullisesti käpykaarttiin. Osa joukosta otti ilmeisesti Viipurista käyttöönsä kuorma-autoja, ryösti Nuijamaalla suojeluskuntalaisten pitämän polttoaineenjakeluaseman ja jatkoi Lappeenrantaan. Täkäläisten järjestyksenpitäjien yritettyä joukon pysäytystä nämä nostivat rautatieaseman vieressä olevan alikäytävän tienoilla konekiväärin kuljettajakopin katolle ja tie avautui. Pysäyttäjistä yksi kuoli ja muutama haavoittui.

Päästyään kaupunkiin joukko mellasti täällä muutaman päivän siirtyen sen jälkeen Saimaan saariin. Ilmasuojelumiesten yritys pidättää karkureita sieltä epäonnistui, koska näillä oli aseita mukanaan sekä taito käyttää niitä. Miesten ja voimien säästämiseksi karkureitten päätettiin antaa olla rauhassa toistaiseksi, mitä käytännössä jatkui sodan loppuun. Entisen JR 101:n muittenkaan pataljoonien loppusodasta ei tullut kunniallista. III/JR 12:sta (ent. ErP 23) lähti Kilpeenjoelta livohkaan runsaat 300 miestä. Eversti-kirjailija Niilo Lappalainen nimeää Ihantala kesti -kirjassaan tämän Kannaksen pahimmaksi karkaamistapaukseksi. Karhumäestä vetäytynyt III/JR 56 (ent. ErP 22) muutettiin pian ensitaisteluiden jälkeen työkomppanioiksi.

III/JR 5:n ohella neuvostojoukot löivät tykkitulella ja ilmapommituksilla hajalle myös Jääkäripataljoona 2:n. Näitten joukko-osastojen sisukkaimpien jäljellejääneitten ynnä II/JR 5:n voimin venäläisten ryntäys pystyttiin kuitenkin pysäyttämään puoleksitoista vuorokaudeksi. Teosta II/JR 5:n komentaja, everstiluutnantti Auno Kuiri, sai Mannerheim -ristin. Tositietoa niukasti

Lappeenrannan kesän 1944 tapahtumat ovat monelta osin mysteerejä tai salaisuuksia. Tiedot paikkakunnalla toimineesta pikaoikeudesta ja suurista teloitusmääristä ovat toistaiseksi jääneet vaille julkista näyttöä kumpaankaan suuntaan.

Sodanjälkeisten yhteenvetojen mukaan Kannaksella toimineen IV armeijakunnan joukoista lähti 22.6. mennessä lipettiin noin 19 000 miestä. Arvioiden mukaan tästä aiheutui päivittäin kuudentuhannen vajaus taisteluvahvuuteen. Tällä katsottiin olevan jo sotatoimia vaarantava vaikutus. Heinäkuun puolivälissä em. joukosta oli yhä karkuteillä puolisentoistatuhatta. Lappeenrannan seudulle suurhyökkäyksen jaloista Kannakselta vetäytyneen Erillisen sotilaspoliisiosaston 9. komppania on tilastoinut ajalla 15­30.6. yhteensä 1192 karkuripidätystä, mutta kertoo kiinniotetuiksi myös parhaina päivinä satoja sellaisia, joista ei ole vielä ehditty tehdä ilmoitusta. Kokonaislukuna on muissa lähteissä mainittu jopa 6000. Kesän vanhetessa karkureita alkoi piileskellä kotiseuduillaan omaistensa huoltamina. Huomioon otettavana seikkana näitten etsinnässä raporteissa todetaan, että "kuunnellaan naapurin akkojen keskusteluja ruuan viennistä yms:sta".

Paitsi omaisiltaan, piileskelijät saivat huoltoa varastelemalla ruokatavaroita taloista sekä pelloilta. "Saimaan divisioonan" miesten muistellaan muun muassa lahdanneen lehmiä Kyläniemessä. Pidätettyjen seuraavista osoitteista raportit eivät kerro. Enemmistö joka tapauksessa lähti mutinoitta omien joukkojensa opaselimien tai Lappeenrantaan perustetun henkilötäydennyskeskuksen kautta takaisin eteen. Suostuminen paluuseen rintamalle yleensä puhdisti miehen pelin. Luovutuksista oikeusviranomaisille ei 9. komppanian sen enempää kuin ErSpolOs:n kolmannen pataljoonankaan (7. komppania Kouvolassa, 8.K Pieksämäellä) kertomuksissa mainita.

Ainakaan III/ErSpolOs:n kesä-heinäkuun -44 Sota-arkistossa olevat paperit eivät tunne sen enempää pidättäjille aiheutuneita tappioita karkureiden "hyökkäyksessä" Lappeenrantaan kuin toimintaa teloitusosastonanakaan. Heinäkuulta todetaan kaksi desanttiteloitusta Kuopiossa. Omia tappioita pataljoonan kesä­heinäkuun selostukset tuntevat vain yhden sotapoliisin kaatumisen ja viiden (toisaalla kertomuksessa olevan tiedon mukaan yhdeksän) haavoittumisen Simolan pommituksessa 19.6.

Reppanoita ja tosikonnia

Kuvausten mukaan karkurijoukossa oli sekä aseilla pidättäjiään vastaan puolustautuneita tosilusmuja että myös hermonsa ja toimintakykynsä kadottaneita reppanoita.

Viipurin viimeisenä päivänä sotilasasua kantaneita partaisia miehiä oli osallistunut viinakaupan varaston tuhoajaisiin ammentamalla poliisin särkemästä varastosta valunutta cocktailia kourineen katuojasta suuhunsa. Saman joukon nähtiin täydentävän varastojaan ravintoloista, apteekeista ja kemikaliokaupoista sekä kahlaavan meijerin maitoaltaissa. Ilmavoimien väkeen kuulunutta majuria vastaan tuli Lappeenrannassa Chymoksen kohdalla "väsyneen ja jalkojaan laahaavan vänrikin johtama osin aseeton osasto. Tehtaan kohdalla se yksinkertaisesti kivitti ikkuvat sisään ja kohta kiikaroi maailmaa pullon läpi." (Hannu Ojala, ES 24.7. 1994) Valtakadulla puutalossa Matka-Lappeen paikkeilla sijainnutta Lappeenrannan viinakauppaa ei evakuoitu. Viipurin menetyksen aikoihin myymälä kyllä suljettiin ja henkilökunta lähti evakkoon johtaja Holmin jäädessä paikalle vartijaksi. Palatessaan syksyllä takaisin alkolaiset voivat todeta kaiken olevan kunnossa ja ennallaan.

Lappeenrannan Mersu -lentäjiin kuulunut Heimo Lampi kertoo kirjoissaan Lappeenrannan pommitusten aikaisesta tapauksesta: "Hermonsa menettänyt jalkaväen sotilas juoksi ohitseni ja ryntäsi lähellä olevaan syvään monttuun. Sinne oli suojautunut kolme lottaa. Tämä mies syöksyi suoraan monttuun ja alkoi kaivautua näiden lottien alle." Sodan jälkeen lakimiesuralle lähtenyt ja Kouvolan Hovioikeuden puheenjohtaja eläkkeelle jäänyt Lampi kertoo, ettei nähnyt Lappeenrannassa -oloaikanaan yhtään karkuripidätystä. Lampi kertoo näitä pyöriskelleen runsaasti varuskunta-alueellakin ja saaneen jopa ruokaa muonituslotilta. Lammen mukaan ongelma ei rajoittunut yksin maavoimiin. Viimeisimmässä kirjassaan Kenttäpostia Kannakselta Lampi toteaa oman laivueensa hävittäjälentäjissäkin olleen toistakymmentä lopen uupunutta, jotka eivät halunneet, uskaltaneet, jatkaa taisteluaan taivaalla. Työnsä kesken jättäneet siirrettiin muualle maatehtäviin Lammen mukaan työtään jatkavien halveksunnan saattamina. Lampi kertoo ilmiötä esiintyneen myös muualla ilmavoimien piirissä.

Lappeenrannan kaupunginjohtaja Onni Kutvonen mainitsee karkuriongelman raportissaan 24. kesäkuuta.

Karkuriksi ryhtyneen osa ei välttämättä ollut rintamalle jääneitä tovereita helpompi. Tuntumaa mitalin toiseen puoleen voi etsiä ainakin vähälle julkisuudelle jääneen lemiläisen sotasokean Viljo Pölläsen kirjasta Isänmaan petturit (Akateeminen Kustannusliike 1974).

Minne katosi 400 sotilasta?

Sodanjohto hillitsi karkuriongelmaa mm. perustamalla Lappeenrantaan kesäkuun lopussa uuden kenttäoikeuden. Sen aseeksi annettiin kovennettu laki. Oikeuden puheenjohtajaksi määrättiin Toivo Tapanainen, joka oli paitsi Lappeenrannan kaupunginhallituksen jäsen, KOP:n konttorinjohtajaja reservin majuri, myös varatuomari, sotatuomari ja Päämajan luottomies. Kenttäoikeuden toiminnasta ei ole käytettävissä dokumentteja. Asiakirjat on joko hävitetty tai ne vasta odottavat tuloaan julkisiksi. Toimintaan osallistuneilla vannotettu vaitiolovala on pitänyt ällistyttävästi. Tutkijoitten saatavilla olevista tiedoista on tehty yhteenvetoja. Ilmeisesti tuoreimmassa eli 1994 ilmestyneessä Jatkosodan historiassa ­ toimittajana Maanpuolustuskorkeakoulun historian laitos ­ kerrotaan kuolemanrangaistuksia tuomitun Jatkosodan aikaisissa kenttäoikeuksissa 559 kappaletta. Näistä vihollisen kansalaisen harjoittama vakoilu tai vastaava oli aiheena yli 400 tapauksessa. Rangaistuksista pantiin täytäntöön 443. Suomen kansalaisia tuomittiin kenttäoikeuksissa kuolemaan 117 ja pikaoikeuksissa kuusi. Heinä­syyskuussa -44 annettiin karkuruudesta ja pelkuruudesta 76 kuolemantuomiota. Näistä 46 pantiin usean lähteen mukaan heti täytäntöön loppujen 30:n lievetessä sotaylioikeudessa kuritushuonerangaistuksiksi.

Tässä ei kuitenkaan saata olla koko totuus. Lappeenrannan arvoituksesta ja Huhtiniemen mysteeristä on viime vuosina jatkuvasti keskusteltu eri medioissa. Viimeksi juhannusaaton Helsingin Sanomissa tutkija-toimittaja Jukka Rislakki kysyi sivun suuruisessa jutussaan "Minne katosi 400 sotilasta?".