Onko jatkosodan huolellisimmin varjeltu salaisuus haudattu Huhtiniemeen? (3.7.1994)

1.6.2007 0:03 | Päivitetty: 27.12.2007 13:03

MARTTI MEURONEN

Kesän 1944 tapahtumista Lappeenrannan Huhtiniemessä on vähintään kaksi totuutta: virallinen totuus, joka todennäköisesti ei pidä paikkaansa ja epävirallinen totuus, joka sitkeiden väitteiden mukaan pitää paikkansa. Kesällä 1944 Huhtimemessä tapahtuneiksi väitettyjä suomalaisten sotilaskarkureiden teloituksia ei virallisen totuuden mukaan ole tapahtunut Yhtä olemattomia ovat myös Huhtiniemen ja Leirikentän maastoon haudatuiksi väitetyt noin 600 sotavainajaa, jotka tuomittiin kuolemaan 24.6.1944 Lappeenrannassa toimintansa aloittaneessa erillisessä kenttäoikeudessa. Epävirallisen totuuden mukaan kaikilta tapahtumissa mukana olleilta on vaadittu vaitiololupaus. Myös aiheeseen liittyvät asiakirjat määrättiin poltettavaksi 20.9.1944 päämajasta puhelinviestinä annetulla käskyllä. Oikeuden puheenjohtajana toiminut sotatuomari ei kuitenkaan noudattanut annettua käskyä. Hallussaan olleet teloituspöytäkirjojen puheenjohtajan kappaleet hän vei varmaan talteen johtamansa pankin kassaholviin Jäätyään eläkkeelle pankinjohtajan tehtävästä entinen sotatuomari vei pöytäkirjat omistamansa kaupunkitalon ullakkokomeroon.

Kaikkea ei hävitetty

Sotatuomari joutui myöhemmin palotarkastajien määräyksestä poistamaan ullakkokomerostaan turhia papereita. Hän halusi tutkia kaikki paperit ennen kuin heittäisi mitään pois. Avustajakseen sotatuomari pyysi lähinaapurin, joka luki hänelle pöytäkirjoja. Avustajalleen hän kertoi vuolaasti sodan viime vaiheitten tapahtumista Huhtiniemessä, kävi hänen kanssaan hautapaikoilla ja selosti yksityiskohtaisesti tapahtumien kulun. Hän kertoi Huhtiniemen haudoissa olevan noin 600 teloitettua suomalaissotilasta. Tässä jutussa esitetyistä väitteistä suurin osa perustuu sotatuomarin avustajan tämän jutun kirjoittajalle kertomiin asioihin. Kertoja ei rohkene tulla julkisuuteen, koska häntä on kehotettu pitämään asiat omina tietoinaan. Onpa uhkailtu tappotuomiollakin. Teloituspöytäkirjoja kertyi kolme juuttisäkillistä. Ne olivat mainitussa ullakkokomerossa vielä 1970-luvun alkupuolella. Sen jälkeen niistä ei ole saatu tietoja. Kesän 1944 tapahtumat Huhtiniemessä kiinnostavat etenkin tutkijoita. Monella taholla onkin käynnistetty aiheeseen liittyviä tutkimuksia. Asiakirjat on tuhottu tai viety varmaan talteen. Mielenkiintoisia aihetodisteita ja joitakin hyviä näyttöjä on kuitenkin löytynyt.

Hautalöytö Huhtiniemestä

Tiettävästi ensimmäinen julkinen tieto ja kaiketikin toistaiseksi todistusvoimaisin näyttö on vuodelta 1971, jolloin Etelä-Saimaa julkaisi kuvalla varustetun uutisen Huhtiniemen hautalöydöstä. Lehti kirjoittaa: "Todennäköisesti viime sotien aikainen kuolemaantuomittujen hautapaikka paljastui perjantaina Lappeenrannan kaupungin viemäritöiden yhteydessä Huhtiniemestä. Lappeenrannan rikospoliisin mukaan "löytö ei ollut mikään yllätys - tähän oli tiedetty varautua jo siinä vaiheessa, kun Huhtiniemen asuntoaluetta ryhdyttiin rakentamaan". Samassa jutussa todettiin rikospoliisin arvioineen näitä hautapaikkoja olevan Huhtiniemessä useampiakin. Etelä-Saimaa kertoi, että leirintäalueen vesi- ja viemärijohdon kaivaustöissä esiintulleesta joukkohaudasta löydetyt luurangot siirrettiin hautausmaan multiin. "Kaikkia luurankoja ei kuitenkaan siirretty pois löytöpaikalta, osa hautalöydöstä jätettiin koskemattomaksi, osa peitettiin uudelleen." Tämän jälkeen Huhtiniemen tapahtumat saivat olla rauhassa enemmältä julkisuudelta aina vuoteen 1988. Tuolloin kaupunkilehti Lappeenrantalainen julkaisi aihetta käsittelevän artikkelin Otsikolla: "Teloitettujen ruumiit Huhtiniemen salahaudoissa". Sen jälkeen Huhtiniemen tapahtumat ovat nousseet usean vuoden aikana Lappeenrantalaisen palstoille. Myös Ruotsin radio ja Suomen televisio ovat käsitelleet aihetta. Siitä on mainintoja myös joissakin rintamakarkureita käsittelevissä julkaisuissa.

Kannanottoja runsaasti

Sotatieteen laitoksen sotahistorian toimiston toimistopäällikkö, everstiluutnantti Anssi Vuorenmaa kirjoitti Lappeenrantalaisen päätoimittajalle 16.3.1989 lähettämässään kirjeessä mm: "Teloitettujen suuri määrä - 500-600 - on sitä luokkaa, ettei siihen tältä istumalta voi uskoa. Olisin valmis uskomaan ehkä 100 tai vähän päälle tapauksia, mutten 600. Onhan juttuja kulkeutunut tännekin. En voi uskoa lukuun ainakaan ennen hautojen avaamista ja todistamista, että jäännökset ovat sodan ajalta ja suomalaisia." Nimimerkillä "Autosotamies" kertoi, Lappeenrantalaisen kuumalla linjalla 31.3.1989 julkaistussa jutussa, olleensa kesällä 1944 kolmen viikon komennuksella Lappeenrannan varuskunnassa. "Päiväohjelmat olivat seuraavanlaisia: kello 5.30 esikunta Huhtiniemessä, pari sotapoliisia hyppäsi lavalle, ajettiin 400 metriä sinne ampumaradan suuntaan. Siellä oli ammuttuja ukkoja kasassa alusvaatteillaan. Poliisit heitti ukot lavalle ja ajettiin lentokentän päähän männikköön. Siellä oli kaksi ja puoli metriä syviä kuoppia kaiveltu. Ukot kuoppaan ja vähän soraa päälle. Kuopat olivat aika harvakseltaan siellä männiköllä, että yhden päivän lasti aina yhteen kuoppaan. Kerran oli pari siviilipuku päällä olevaa ukkoa ammuttu muitten kanssa. Kaikkiaan oli 11. Luutnantti lähti mukaan viemään metsään. Siellä oli kuopan kaivussa neljä venäläistä sotavankia vartijoinaan suojeluskuntavääpeli ja kaksi miestä. Luutnantti rupesi kiroamaan, että saatana, kun isot herrat teki virheen, kun ne hautasi noita raatoja omalle pihalleen Huhtiniemessä ja perkele täällä on kilometritolkulla kangasta joka suuntaan. Vääpeli naureskeli ja sanoi, että kunhan piippolakit saa montun täyteen hän napsauttaa ne hiljaiseksi. Eivät liikoja huutele." Autosotamies kertoo kuskanneensa ainakin toistasataa ruumista lentokentän päähän. Hän oli sitä mieltä, etteivät ne kaikki ole Huhtiniemeen kuopattu vaikka siellä ampuivatkin.

Miksi ei keskustella?

Matti J. Kuronen käsitteli Etelä-Karjalassa julkaistussa kolumnissaan 30.9.1990 Huhtiniemen tulevaa kehittämistä ja totesi mm: "Samalla kun puhutaan tämän alueen kehittämisestä, me emme jostain syystä suostu keskustelemaan siitä, mitä Lappeenrantalainen on kysellyt moneen kertaan: mitä Sotilaspiirin esikunnan alueella on sotien loppuvaiheessa todella tapahtunut. Kuinka monta teloitettua on haudattu joko sille alueelle tai jonnekin Leirikentän maastoon? Elämällä ovat pitkät maksuajat, mutta aina se perii saatavansa takaisin. Meidän kaikkien kannalta olisi hyvä saada yksinkertainen totuus siitä, kuinka monta kuolemaan tuomittua on haudattu tuntemattomiin paikkoihin Lappeenrannassa. Enää me emme tarvitse tälläkään tavalla tuntemattomia sotilaita. Syvimmillään kysymys on jokaisen ihmisen oikeudesta kunnialliseen siunaukseen, olkoon kuolema kuinka kunniaton tahansa." Jukka Rislakki kirjoittaa Helsingin Sanomissa 16.6.1989 julkaistussa Etelä- Pohjanmaan sotamuistelijoiden "rauhankirjan" arvostelussaan mm: "Lappeenrantalainen-lehden paljastukset 1944 teloitettujen suomalaisten sotilaiden joukkohaudoista ovat kyllä merkittäviä, eikä kirjoituksia turhaan valittu vuoden 1988 parhaiksi kaupunki lehtijutuiksi. Suureen kaivutyöhön saatetaan vielä joutua, jos omaiset vaativat ruumiiden siirtämistä siunattuun maahan. Siinä pulmaksi tulisi taas se, että Huhtiniemen teloituksen asiakirjat on pimitetty. Sellainen ei kai sovi oikeusvaltion kuvaan. Olisiko tässä suomalaisen glasnostin paikka?" Teloitusasiakirjojen pimittämisen lisäksi teloitettujen kantakortteihin on merkitty kyseiset sotilaat kadonneiksi. Myöhemmin heidät omaisten vaatimuksesta julistettiin kuolleiksi. Huhtiniemen tapahtumista kesällä 1944 on julkaistu useita juttuja, joissa tuodaan esille hyvin yksityiskohtaisiakin tietoja väitetyistä teloituksista ja oikeuden päätöksistä. Myös henkilöiden nimiä on julkistettu. Jos tarinat ovat tuulesta temmattuja, ne pitäisi virallisesti kumota. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut. On siis aihetta olettaa, että Huhtiniemen maaperään on kätketty Suomen jatkosodan tarkimmin varjeltu salaisuus.

Kirjoittaja on Etelä-Saimaan maakuntatoimittaja, joka toimi Lappeenrantalaisen päätoimittajana vuosina 1987-94.