Sosiaalisuusluokka

Imatrankosken viides on Etelä-Karjalan suurin koululuokka, siellä on 33 oppilasta. Ei, se ei ole mikään ongelmaryhmä. Oppilaiden mielestä kavereita on paljon ja opettajan mielestä kolmatta vuotta yhdessä oleva luokka saa evääkseen vahvat sosiaaliset taidot. ESA VILENIUS

Suoraan sanottuna meteli luokassa on hetkittäin kuin konehuoneessa. Oppilaat myös puuhastelevat välillä omia juttujaan, kun silmä niin sanotusti välttää.

Monen muistoissa ovat takavuosien 45 oppilaan ja sitä suuremmatkin koululuokat. Silloin monet opettajat antoivat jätkäsakkiringin ja piirustusryhmien touhuta rauhassa. Ne olivat sentään hiljaa.

Mutta kun mitta täyttyi mentiin ulos, rehtorin kansliaan tai jäätiin jälki-istuntoon. Haukkuminen ei ollut ihan keveimmästä päästä.

Happi pakeni ilmastoimattomista huoneista ensimmäisen kymmenen minuutin aikana.

Imatrankosken viitosellakin on nurkassa hiilidioksidimittari, koska yksi oppilas oli taannoin pyörtynyt.

Koulunkäynti ei kuitenkaan ole sitä samaa kuin joskus ennen.

OPETTAJA Kristiina Ruuskasen keinoja ovat muun muassa hiljentäminen olemalla hiljaa ja ”vilkku,” mutta myös napakka komentaminen.

- Siinä pitää olla johdonmukainen, sillä sitä testataan jatkuvasti.

- Haukkuminen ja naljailu eivät sovi. Oikeudenmukainen pitää myös olla.

Ruuskanen on kuullut kotien kautta, että sijaiset ovat kiroilleetkin. Ylipäänsä miehet ovat pärjänneet vitosen sijaisina paremmin.

Takavuosien suurluokkiin verrattuna Imatrankosken vitosella on selvä ero: kenellekään ei ole epäselvää missä ollaan ja miksi.

Se, että kaikki ovat hälinästä huolimatta innolla tekemässä tehtäviä, ei voi johtua vain kuvaajan ja toimittajan läsnäolosta. Siitä kertovat muun muassa luokan seinillä olevat eri aineiden työt.

Koulupäivä päättyy melkein pieneen ihmeeseen. Ruuskasen komennosta oppilaat laittavat kätensä pulpetille ja painavat päänsä käsiinsä rentotuen pari minuuttia. Sitten Ruuskanen jakaa poistumisluvat koskettamalla yksitellen jokaisen vasenta olkapäätä. Kaikki poistuvat hipihiljaa. Vasta käytävän päässä saa alkaa puhua - siis kailottaa.

IMATRALLA syntynyt 27-vuotias Ruuskanen on toiveammatissaan toivepaikkakunnallaan. Hän valmistui opettajaksi, kasvatustieteiden maisteriksi, Joensuun yliopistosta.

Imatrankoskella hän aloitti äitiysloman sijaisena. Kun luokka oli saatettu yläasteelle, hänelle tarjottiin kolmatta luokkaa, jossa oli yli 30 oppilasta. Se oli kai myös jonkinlainen näytön paikka.

Miten tämän kokoisia luokkia nykyaikana ylipäänsä syntyy? Kyse on pelkästä hallinnollisesta matematiikasta: tiettyyn summaan rahaa on vain saatava mahdutettua tietty määrä koululaisia. Etelä-Karjalan toiseksi suurin luokka on Lappeenrannan Alakylän koulussa: 32 oppilasta.

Vitonen on aivan perusluokka. Siellä on kiitettävästi pärjääviä ja jopa nokkeluudessaan hieman turhautuneitakin oppilaita, keskitasoisia ja niitä, joilla on oppimisvaikeuksia tai ongelmia motivaation kanssa.

RUUSKANEN sanoo vievänsä tämänkin luokan yläasteelle. Siitä ei tingitä, eikä niin pahaa paikkaa ole vielä tullut, että projekti olisi vakavasti epäilyttänytkään.

Opettajakin on ihminen, joka ei voi pitää kaikista samalla tavalla, mutta ammattitaitoa on huomata se ja toimia tasapuolisesti. Kristiina Ruuskanen sanoo, ettei sitä kuoliaaksi ärsyttävää pikkuhirviötä ole tullut vielä vastaan. Palkitsevia, oman merkityksen osoittavia ja liikuttaviakin tilanteita on kyllä tullut.

- Minun tehtäväni on luoda näissä puitteissa turvallinen oppimistilanne.

Lieko opettajan ammattitaitoa myös positiivisten asioiden näkeminen:

- Väitän, että näiden kolmen vuoden jälkeen oppilailla on sosiaaliset taidot pärjätä melkein missä vain. Kolmonen yhdistettiin aikoinaan kahdesta luokasta, sekin oli jo kasvattava prosessi.

TÄRKEINTÄ kouluissa ja luokissa ovat oppilaat - tai ainakin heidän pitäisi olla. Imatrankosken vitosella on 21 poikaa ja 12 tyttöä. Esimurkkuja. Tytöt ovat tarkkoja, useimmiten kilttejä ja jo hieman aikuismaisia. Pojat ovat nuoria uroksia, joiden on vaikea olla välillä kalistelematta sarviaan. No, sitähän jatkuu ainakin seuraavat 50 vuotta...

- Hei Riina sie oot päässy kirjaan, poika näyttää biologian kirjan kädellisten osastosta löytämäänsä kuvaa vieressä istuvalle tytölle.

- Ope hei, miulla ei oo kynää!

Nykyaikakin suosii esilläoloa, ulospäin suuntautumista ja huomion hakua. Voisiko kailottaminen juontua osin vaikkapa tv-viihteeseen? Amerikkalaisissa sairaalasarjoissakin huudetaan ja meuhkataan.

Pojat kokeilevat kasvojen ilmeitä ja etsivät pieniä pöljäilyn aiheita. Kulkiessaan he pitävät usein jarrutus-, kiihdytys- ja sivuluisuääniä.

Atk-luokassa pannaan planeetat järjestykseen. Pojat suorittavat tehtävän kuin vasemmalla kädellä ja ovat hetkessä valmiita.

Kun tehtävää puretaan käsittämättömän hienolla tietokoneperustaisella taululla, joku kailottaa takaa:

- Eihän Pluto ole enää mikään planeetta!

Totta.

MUTTA täytyyhän tällaisessa joukossa olla joku syrjään vetäytynyt tai syrjitty. Täytyyhän edes jonkun olla vähän apea. Yhtäkään ei oikein etsimälläkään löydy.

Kun ryhmiltä tyttöjä ja poikia kysytään erikseen, onko luokassa liikaa oppilaita, yksikään ei vastaa, että pienempi luokka olisi parempi. Pari tytöistä toivoo, että tyttöjä olisi enemmän. Pojat voivat joskus olla meluisia ja ärsyttäviä. Mutta niidenkin meluun kuulemma tottuu.

Ja siihen miksi suuri luokka on parempi kuin pieni, tulee täysin yhtenäinen vastaus. On enemmän kavereita.

Kuka on kaveria? Tai miten kaverin kanssa ollaan?

- No, esimerkiksi sen kotona ei sotketa.

Tyttöjen kesken ei kuulemma ole kiusaamista. Ja erilainenkin saa olla.

- Koska kaikki ovat erilaisia, Noora Miettinen ja Iida Kallio määrittelevät.

Pojat sanovat, että pientä kiusaamista voi olla. Pari menee kommenteissaan pidemmälle, mutta ilmiselvästi esitysmielessä.

KOULUPÄIVÄN viimeisellä tunnilla harjoitellaan joulunäytelmää. Imatrankosken koulu valmistautuu jouluun kuten konsanaan kansakoulut. Paikat on koristeltu. Nelimetrinen kuusi loikoo vielä tuolien varassa kuivumassa.

Näytelmässä oppilaat esittelevät erilaisia taitojaan: soittoa, sirkusta, balettia. Kaikki näyttelevät antaumuksella. Ujoilu ei ole esityksen ongelma, vaan pieni rönsyily ja sooloilu.

Ensimmäisen esityskerran jälkeen Kristiina Ruuskanen ohjaa:

- Tarkoitus on naurattaa yleisöä enemmän kuin teitä itseänne.

Hän kytkee myös esityksen onnistuneen läpiviemisen ja kotiin pääsyn. Homma menee sujahtaen ja pokkana läpi. Kaikki hoitavat sen yhdessä.