Nationalismi ei enää käytä kansalliseeposta

26.2.2017 16:26
Kuva: Päivi Virta-Salo

Kalevalan vanhin laitos ilmestyi vuonna 1835. Vuonna 1917 eeposta oli hyödynnetty jo lähes sata vuotta. Oli valettu kansallisvaltiolle perustaa, innoitettu suomenkielistä kirjallisuutta ja käyty sortovuosien kamppailuja.

Itsenäisessä Suomessa sille tuli uutta käyttöä.

Suomalaisen ja vertailevan kansanrunouden tutkimuksen ensimmäinen professori Kaarle Krohn alkoi, aiemmasta käsityksestään poiketen, kannattaa runojen historiallista tulkintaa. Väinämöisestä ja muista sankareista tuli, viikinkien tapaan, sotaisia ja läntisiä muinaisaikojen meriurhoja.

Krohnin orastava nationalismi välittyi seuraajille ja mahdollisti Kalevala-propagandan.

 

Sotainen sankaritarina

Kalevalan militaristinen korostus huipentui 1920- ja 1930-luvuilla.

Väinö Salminen, tutkimusalan pitkäaikainen keulahahmo, teki runonkeruumatkoja jo Akseli Gallén-Kallelan kanssa. Yhä ilmestyvässä Suomen Sotilas -lehdessä hän nimesi Kullervon malliksi sotilaille ja lainasi säkeitä somap’ on sotahan kuolla, kaunis miekan kalskehesen (1920).

Tutkija Martti Haavio häivytti alter egonsa, runoilija P. Mustapään, kaunosieluisuutta artikkelissa Sota ja suomalainen sankarirunous (1935). Hän tekee siinä eron kansanrunojen ja Kalevalan välille, mutta esittelee tarkkanäköiset esimerkkinsä Kalevalan lähtökohdista.

Tämä oli maan tapa. Loppuun Haavio kirjasi kyseenalaisen päätelmän: ”niin sanottu kalevalainen runoutemme perusaineksiltaan on sotarunoutta.”

Militanttiin jatkumoon liittyi vielä Haavion oppilas Matti Kuusi. Myös hän oli loistelias sanankäyttäjä ja viihtyi aikansa Akateemisessa Karjala-Seurassa. Kuusi puolusti Suur-Suomen oikeutusta kansanrunouden ja Kalevalan avulla vielä vuonna 1939.

1930-luvulla Kuusi oli nuori vihainen mies, sotavuosina valistusupseeri ja 1950-luvun lopulta 1970-luvun lopulle maamme johtava kansanrunouden tutkimuksen professori.

 

Uudelleen arviointi

Hurmahenkisimmät Kalevala-äänenpainot vaimenivat jatkosodan päätyttyä. Hävitty sota avarsi tulkintoja ja muutos alkoi kirjallisuuden tutkimuksen puolelta.

Professori Väinö Kaukonen rinnasti Suomen ja Venäjän vastakkainasettelun Kalevalan ja Pohjolan taisteluksi vielä sota-aikana. Sodanjälkeisessä tutkielmassa Vanhan Kalevalan kokoonpano (1945) hän avasi jo tietä Kalevalan hyväksymiselle itsenäisenä Elias Lönnrotin luovana taideteoksena.

Myös Haavio tarkisti näkemyksiään. Hän uudistui tutkijana ja runoilijana ja teki kestävimmät työnsä sotien jälkeen. Kuusi syvensi osaamistaan kansanrunojen ja kansainvälisten sananlaskujen tutkijana. Yliopisto-opettajana hän rohkaisi populaarikulttuurin tutkimukseen 1970-luvulta alkaen.

Kalevalan asema tutkimuksessa marginalisoitui. Sen poliittinen painoarvo mureni jo tätä ennen.

 

Yhteinen eepos, erilliset tulkinnat

Lähihistorian ja nykyhetken folkloristimme ovat painottaneet Kalevalan yleisinhimillisiä, kansainvälisiä ja myyttisiä aineksia. Tässäkin voi nähdä heijastuman tutkijoiden maailmankuvasta ja vastareaktion menneeseen, mutta ilman selkeää tai yhtenäistä ohjelmaa.

Kalevalan universaalia luonnetta on kuitenkin korostettu juhlavuosina.

Lauri Honko edisti eeposten kansainvälistä vertailua ja perusti sitä varten Kalevala-instituutin 1990-luvun lopulla. Anna-Leena Siikala syvensi ja laajensi Kalevalan taustalla olevan suomalais-karjalaisen mytologian, kertomarunouden ja loitsujen tuntemusta ja taustaa pitkälle 2000-luvulle.

Muista tutkijoista esimerkiksi Satu Apo, Lauri Harvilahti ja nykyinen Helsingin yliopiston folkloristiikan professori Lotte Tarkka ovat julkaisseet viime vuosikymmeninä merkittäviä kalevalamittaisen runouden erikoistutkimuksia, mutta käsitelleet vain vähän Kalevalaa.

Nuoren polven tutkijat jatkavat käytäntöä. Myös avoimen internet-aineiston ristilinkityksiin perustuva Semanttinen Kalevala (2007) näyttää jääneen aiemman Hyper-Kalevalan (1996) tapaan vanhentuneeksi yritykseksi saattaa kansalliseepos tietoyhteiskuntakelpoiseksi.

Nykytutkijoiden ja varhaisten kollegoiden Kalevala-suhteen ero näkyy myös siinä, että näkemyksiä esitellään lähinnä tutkijaseminaareissa, julkaisujen taustanimikkeissä ja alan erikoisartikkeleissa. Puheenvuorot suurelle yleisölle ovat harvassa.

Kalevalan kommentointi on siirtynyt taiteen puolelle ja nousee julkisuuteen vain satunnaisesti. Tässä on hyvät ja huonot puolensa.

Kun uusin oikeistopopulismi rantautui Suomeen, oli Kalevala sille ilmeisesti jo liian etäinen ja kaluttu luu sinivalkoiseksi lyömäaseeksi.

Suomalainen perinteentutkija on toisaalta yhä eepoksen erikoisasiantuntija, eikä tehtävää kannata ulkoistaa.

Kirjoittaja Mikko Europaeus on kansanperinteen tutkija.