Arkistosta: Isä pelasti itsensä ja lapsensa heikoilta jäiltä

26.3.2016 21:52

Puumalassa pääsiäislomaa viettänyt Mika Kanto tippui jäihin 2-vuotiaan poikansa Roopen kanssa, mutta onnistui pelastamaan itsensä ja lapsensa. Julkaisemme 3. huhtikuuta 2015 julkaistun kirjoituksen nyt uudelleen.

Hyinen taistelu lapsen hengestä

Kaksivuotiaan Roopen kalpeat, elottomat kasvot järven pohjassa. Ajan pysähtyminen, ja täydellinen hiljaisuus.

Kun Mika Kanto muistelee tuota 12 vuoden takaista hetkeä, miehen silmänurkka kostuu. Toinen pääsiäispäivä vuonna 2003 on piirtynyt iäksi hänen mieleensä.

Kanto lomaili perheineen mökillä Puumalassa yhdessä appivanhempien kanssa. Pääsiäinen oli säkenöivän aurinkoinen, mutta lunta ja pakkasta oli edelleen.

— Pilkimme pyhien aikana, ja tuli kokemus, että jää on vielä metrin paksuista. Ei edes käynyt mielessä, että jäällä olisi vaarallista liikkua, Kanto kertaa.

Toisena pääsiäispäivänä Kanto lähti Roope-pojan kanssa potkukelkkailemaan. Hän viritti taaperon kelkkaan kiinni minisuksien remmeillä.

Isä ja poika olivat ehtineet potkutella vuokramökin rannasta vieraaseen salmeen, kun jää petti kelkan alla.

— Roope huusi ja itki, että vesi on kylmää. Rauhoittelin, että ei mitään hätää, iskä nostaa sinut pois.

Kanto yritti saada kelkkaa ja poikaa jäälle, mutta se ei onnistunut. Kun hän yritti ottaa tukea jään reunasta, se murtui.

Kastuneet saappaat ja vaatteet alkoivat pian painaa niin, ettei Kanto tahtonut pysyä pinnalla.

— Riisuin kamppeet pois. Roope karjui niin perkeleesti. Yritin saada avattua remmit ja irrotettua hänet kelkasta, mutta sormeni olivat niin jäässä, ettei se onnistunut.

— Silloin ajattelin, että tässä voi käydä huonosti.

Vaikka Kanto kannatteli kaikin voimin kelkkaa, se alkoi painua veden alle. Roope ei jaksanut enää huutaa, vaan haukkoi happea. Kanto alkoi itse kangistua.

— Alkoi näyttää siltä, että jäämme sinne molemmat.

Kanto päätti, että ainoa vaihtoehto on jättää Roope avantoon ja lähteä hakemaan itse apua.

— Löysäsin otteeni kelkasta, ja se upposi pohjaan poika mukanaan.

Kanto sai kammettua itsensä jäälle. Hän näki noin 200 metrin päässä mökin, jonne käveli paljain jaloin, yllään vain t-paita ja bokserit.

Rannasta löytyi väärinpäin käännetty vene, jonka Kanto sai työnnettyä avannolle. Hän sukelsi etsimään poikaansa järven pohjasta, noin kolmen metrin syvyydestä.

— Muutaman sukelluksen jälkeen löysin Roopen kelkassa. Silmät ja suu avoinna.

Kanto hiljenee muistelunsa tässä kohdassa.

Veden alla hän jäädytti tunteensa ja toimi ripeästi.

— Veneestä tukea pitäen sain nostettua kelkan ja pojan jäälle ja siitä veneeseen. Irrotin Roopen kelkasta ja aloin elvyttää. Kuinka kylmä pojan suu olikaan.

Roope oli ehtinyt olla hukuksissa varttitunnin, ehkä enemmänkin, ja hänen sydämensä oli pysähtynyt.

Isä sai elvytettyä poikansa takaisin elämään.

— Kun Roope alkoi hengittää, otin hänet syliini ja kannoin rantaan. Siinä kohdassa looginen ajattelu loppui.

Kanto alkoi lämmittää vieraan mökin rantasaunaa, kunnes tajusi teon järjettömyyden. Roopen koko kroppa kramppasi ja hänen hengityksensä oli katkonaista.

Kanto kietoi poikansa kuivaan peittoon ja lähti kävelemään tietä pitkin. Siitä ohi kulkenut autoilija poimi heidät kyytiinsä.

— Olimme varmaan hurja näky. Minä alusvaatteisillani jalat verta vuotaen ja Roope myttynä sylissäni.

Isä ja poika vietiin ambulanssilla Lappeenrantaan Etelä-Karjalan keskussairaalaan. He olivat siellä kolme päivää.

— Roope sai heti antibioottikuurin, kun keuhkoissa oli ollut vettä. Häntä tutkittiin, mutta mitään vammoja ei löytynyt. Lääkäri sanoi, että kylmä vesi oli tässä tapauksessa hyvästä, se pelasti pojan aivot.

Kun Kannolta kysyttiin, kuinka kauan poika oli ollut vedessä, hän ei osannut vastata.

— Ajan määrittäminen tulee tuollaisessa tilanteessa täysin mahdottomaksi.

Isä tajusi lapsensa toipuvan, kun kuuli jälleen tämän äänen.

— ”Nälkä” oli pojan ensimmäinen sana sairaalassa.

Kannolle tarjottiin sairaalassa kriisiapua, mutta siinä vaiheessa hän tunsi olevansa kunnossa vereslihalle ruhjoutuneita jalkoja lukuun ottamatta. Myöhemmin hän keskusteli tapahtuneesta työterveyshuollossa.

Roope täyttää tässä kuussa 14 vuotta. Hän on terve urheilijapoika, jolla on SM-mitali alppilajeista.

Kanto ei ole vielä kertonut pojalleen siitä, kuinka lähellä kuolemaa tämä on käynyt.

— Kerron sen vielä. Ihmismieli on sellainen, että ehkä tapahtuma on pyyhkiytynyt Roopen kovalevyltä, mutta voi nousta vielä joskus pintaan.

Mikään ei viittaa siihen, että Roope olisi saanut traumoja onnettomuudesta. Hän pitää vedestä ja sukeltamisesta, eikä erikoisia pelkoja ole ilmaantunut.

Kanto ei pidä itseään sankarina, joka pelasti poikansa hengen. Pikemminkin hän on soimannut itseään siitä, että ajoi lapsensa sellaiseen vaaraan.

Mitä jos? Ne kysymykset ovat väkisin pyörineet mielessä vuosien mittaan.

Mitä jos vene olisi ollut lukossa rannalla? Mitä jos uppoamispaikalla olisi ollut syvempää tai virtaukset olisivat olleet kovemmat?

— Miksi sidoin pojan kelkkaan, ja miksi ylipäätänsä vein jäälle pienen lapsen, joka ei pysty vielä huolehtimaan itsestään?

Kannon omaa selviytymistä helpotti se, että kukaan ei ole koskaan syyttänyt häntä tapahtuneesta.

— Äitinikin sanoi, että jos tämä piti tapahtua jollekin, niin hyvä, että sattui sinulle.

Kannolla olikin keskimääräistä paremmat valmiudet toimia hirvittävässä tilanteessa. Hän on käynyt lukuisia ensiapukursseja: armeijassa laskuvarjojääkärijoukoissa, kouluttautuessaan autokoulunopettajaksi sekä työssään rajavartiostossa ja lennonopettajana.

— Olisi kiva ajatella, että selvisimme Roopen kanssa, kun olen niin vitun kova ja kouluttautunut äijä. Oikeasti kyse oli primitiivisestä selviytymisvietistä.

Äärimmäinen päätös jättää oma lapsi avantoon oli Kannon mielestä selkäytimestä nousevaa neuvokkuutta.

— Oli autettava itseäni, että pystyin auttamaan toista.

Myöhemmin keväällä kalastajat löysivät verkostaan Kannon potkukelkan sekä kumisaappaat.

Kelkka on yhä käytössä.

Enää Kanto ei jossittele tapahtunutta.

— Se, mikä on tapahtunut, on tapahtunut, ja sen kanssa on vain pystyttävä elämään.

Kaisa Juntunen