Ollako vai eikö olla - äiti?
21.11.2009 4:00
Ajauduin taannoin eräällä puheilmaisun tunnilla melkoisen häkellyttävään tilanteeseen.
Muuan tyttö oli pitänyt esitelmän ainoista ja reinoista, mummojen ja pappojen suosikkijalkineista, ja sen päätteeksi hän tiedusteli keskustelun toivossa meiltä kuulijoilta millaisiksi isovanhemmiksi haluaisimme itse tulla. Vastasin hänelle naureskellen, että haluaisin olla iloinen vanha täti, mutta se varsinainen mummoksi tuleminen vaatisi lasten hankkimista, mikä ei tällä hetkellä ainakaan kuulu suunnitelmiini.
Tyttö tyrmistyi täysin vastauksestani, ja alkoi kauhistuksen vallassa tentata miksi en halua lapsia. ”Vihaatko lapsia?”, hän peräsi.
En ollut uskoa kuulemaani. Yritin selittää hänelle, että tämä on tuntoni tällä hetkellä ja eihän sitä tiedä jos mieli muuttuu. Ja ei, en vihaa lapsia. Minulla on kaksi armasta kummilasta, ja hakeudun opetusalalle.
Keskustelumme eteni toisen tytön noustessa kannalleni. Hän kertoi, ettei pidä itseään kovinkaan äidillisenä. Tästä suivaantuneena esitelmänpitäjä ilmoitti äitiyden olevan sisäänrakennettu ominaisuus jokaisella naisella, ja että hän ainakin aikoi toteuttaa velvollisuuttaan. ”Kolme lasta ennen kolmekymppistä”, totesi hän.
Olimme selkä seinää vasten. Ryhmämme ainoa poika alkoi hänkin vähitellen näyttää kiusaantuneelta, kun inkvisitio uteli hänen lapsentekoaikeistaan.
Mistä sitä tietää, teki mieleni heittää. Vahinkoja sattuu, ja ne voivat osoittautua iloisiksi ja toivotuiksi.
En lähtisi vainoamaan aihealueen kumpaakaan osapuolta. Toiset ovat syntyneet äideiksi ja isiksi, ja heille lapsensaanti voi olla toiveena jo nuorella iällä. Jonkun toisen tavoitteisiin eivät lapset kuulu eikä siinä ole mitään pahaa. Ei ole sen itsekkäämpää haluta elää itselleen kuin haluta suvulleen jatkajia.
Mutta toisaalta, mistäpä sen vielä tässä iässä tietää.
SALLAMAARI KYLLÖNEN
