NäkökulmaSuomen kielessä on helppo muodostaa uusia sanoja johtamalla olemassa olevista johtopäätteitä käyttäen. Niinpä esimerkiksi kollektiivi- eli ryhmäsanoja voidaan johtaa (i)sto-, (i)stö -johtopäätteellä: aatelisto, papisto, porvaristo, köyhälistö, sivistyneistö ym., joiden kantasana on kaikille suomenkielisille selvä.

Myös lyhenne voi vakiintua omaksi käsitteekseen kuten nyt some, joka tarkoittaa sosiaalista mediaa ja on levinnyt nettikeskusteluista painettuun sanaankin.

Suvaitsevaisto, hiukan kömpelö johdos, on jo yleistynyt. Sen kantasana on suvaitseva, suvaita-verbin muoto ja itsenäinen adjektiivi, joka on sanakirjoissa saanut selityksen: salliva, vapaamielinen, avarahenkinen, tolerantti.

Uskoisi siis suvaitsevaistonkin tarkoittavan jotain noin myönteistä, mutta niin ei ainakaan sosiaalisessa mediassa eli somessa ole vaan se on saanut negatiivisen merkityksen.

Suvaitsevaisto-nimitystä näkee varsinkin keskusteluissa maahanmuutosta ja vieraista uskonnoista, joissa suvaitsevat ovat lähes yhtä parjattuja kuin torjunnan kohteet. Varsin usein suvaitsevaistoon lasketaan myös jotenkin erilaisten, kuten seksuaalisesti poikkeavien tai sivarien ymmärtäjät, samoin ekologisen elämäntavan puolustajat.

Sana on ilmeisesti keksittykin halventavaksi, se tarkoittaa lähinnä selkärangattomia, romanttisia haihattelijoita. Sellaisina pidetään niitä, jotka eivät halua syrjiä ketään ihonvärin, alkuperän, kielen, vakaumuksen tai seksuaalisen suuntautumisen vuoksi eli jotka kunnioittavat ihmisoikeuksia. Suvaitsevaisto voi olla ns. miinussana yhtä lailla sekä miehille että naisille.

Presidentinvaaleissa suvaitsevaiston sanottiin kannattavan Pekka Haavistoa, mistä harva sentään tehnee johtopäätöksen, ettei suvaitsevaisia Niinistön kannattajissa juuri olisikaan.

On myös kysyttävä, keitä tai mitä nämä suvaitsevaistoa moittivat ihmiset itse suvaitsevat, koska täysin suvaitsematonta normaalia ihmistä tuskin on olemassa? Eikä suvaitsevuus todellakaan tarkoita velttoa kaiken suvaitsemista. Taustalla häämöttää oletus jostain suvaitsevien yksimielisestä liittoumasta — suvaitsevaistosta — niin kuin se olisi jokin yhtenäinen yhteiskuntaluokka tai -ryhmä. Yleistämällä saadaan mielikuvissa rintama, jota on helpompi vastustaa.

Suvaitsevaisto merkitsee lähinnä samaa kuin humaani, humanisti ja humanismi, joista niistäkin on viime aikoina tullut ellei halventavia niin ainakin huvittavia käsitteitä.

Runoilijaprofessori Lauri Viljanen esittelee teoksessaan ”Taisteleva humanismi” (1936) kirjailijoita ja filosofeja Goethestä alkaen, kulttuurikriitikkoja, jotka ovat taistelleet sotaisuutta, syrjintää, pikkuporvarillista ahdasmielisyyttä ja järjettömyyttä vastaan. Heillä olisi varmaan sanottavaa tänäkin päivänä ja heidät varmasti luettaisiin suvaitsevaistoon.

Viljanen kirjoitti teoksensa vuosikymmenellä, jolloin suvaitsevuus ja humanismi olivat väheksyttyjä kuin nytkin. Niinpä hän sanoo esseessään ruotsalaisesta kirjailijasta Pär Lagerkvistista: ”Länsimaa on yhä leveämmällä rintamalla taistellut ihmisarvon tunnustamisen puolesta. Tästä pyrkimyksestä meidän on syytä olla kaikkein ylpeimmät, on tunnustettu yhä suurempien kansankerrosten sosiaaliset oikeudet...” Mutta tuolloin oli nähtävissä Lagerkvistia huolestuttanut muutos: ”Länsimaa on ylipäänsä koettanut taistella humaanisuuden puolesta: siispä humaanisuus on likainen ja naurua herättävä sana.”

Sanojen sivumerkitysten muutoksia on havaittavissa muitakin. Ahneus ei ole ollut myönteinen ihmisen ominaisuus, se on joskus jopa laskettu yhdeksi seitsemästä kuolemansynnistä, mutta nyt puhe ahneuden turmelevasta vaikutuksesta saa HS:n (12.2.) mukaan maan johtavan pankkiirin ”provosoitumaan”: ”Ihminen on luonteeltaan omaa etuaan ajatteleva. Se on jokaisen elävän organismin perusominaisuus vuosituhansien saatossa”, hän vakuuttaa. — Perusominaisuus ehkä, mutta sillä on sosiaalisesti katsoen ainakin kaksi puolta kuten monilla muilla ”elävän organismin” perusominaisuuksilla.

Suvaitsevaiston halveksijat ja pelkääjät ovat usein myös levottomia ”valkoihoisen, punaista lihaa syövän heteromiehen” heikkenevästä asemasta. Moniaalla vaanii uhkakuvia ja ilonpilaajia, kuten perinteistä ruokakulttuuria horjuttavia vegetaareja piiperoita, ulkomaalaisia ja värillisiä vierasuskoisia. Tv-ohjelmissa ja -sarjoissa esiintyy kuulemma vakiohomoja, -maahanmuuttajia ja muita erilaisia, tietysti ihannoituina asenteiden muokkaajina.

Humanismin ajautumisesta marginaaliin on havaittavissa konkreettisia oireita käytännössäkin. Tuoreimpina esimerkkeinä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen ja Museoviraston toiminnan kaventaminen.

Ehkä tuleva Suomi ei enää tarvitse menneisyytensä tuntemusta, sanakirjoja ja kielensä huoltoa siinä määrin kuin ennen. Toivottavasti silti säilytään suvaitsevina Suomessa ja somessa.

Juhani Hiltunen