Äskettäin mieheni kertoi kulkeneensa yhden lapsi- tai nuorisojoukon ohi. Hänen mukanaan olivat perheemme kolme alle kouluikäistä lasta. Mainitsen nämä tuntomerkit siinä toivossa, että joku noista joukon jäsenistä lukisi tämän ja alkaisi viedä asiaa eteenpäin. Mieheni nimittäin kertoi, että porukassa keskusteltiin ADHD:stä. Moni lapsista oli kuulemma saanut ADHD-diagnoosin ja lääkityksen siihen. Lapset vertailivat keskenään lääkkeiden nimiä ja vahvuuksia. Ainakin yksi oli sanonut syövänsä vahvaa lääkettä.

Vaikka tapahtumasta on kulunut jo aikaa, minun on edelleen vaikea ajatella sitä rauhallisin mielin. Psyykenlääkkeiden määrääminen kasvaville lapsille tuntuu suunnattoman epäoikeudenmukaiselta, jopa julmalta. Varsinkin, kun viime aikoina julkisuuteen on tullut hyvinkin kriittisiä mielipiteitä ADHD-diagnoosista.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen mainitsee lähes jokaisella luennollaan, että hän ei usko ”koko ADHD-höpötykseen”. Hänen mukaansa moni diagnoosi jätettäisiin tekemättä, jos levottomasti käyttäytyvä lapsi saisi riittävästi unta ja liikuntaa. Erityispedagogiikan professori Timo Saloviita on samaa mieltä: ”Varsinkin ADHD:stä on tullut muotidiagnoosi, jonka saa joskus heppoisinkin perustein. Väittäisin, että 90 prosenttia nykyisin tehtävistä ADHD-diagnooseista on vääriä” (Meidän perhe -lehti 4, 2009).

Koska kuvaamani lapset syövät lääkkeitä, he ovat ainakin lääkärin tarkkailussa. Todennäköisesti heistä keskustelevat myös terveydenhoitaja, rehtori, kuraattori ja lasten vanhemmat. Jos lapset eivät itse lue kirjoitustani, toivottavasti joku näistä heidän ympärillään olevista aikuisista kumoaa lääkityspäätöksen — ilmeisesti siten, että lääkitystä vähennetään asteittain ja lopuksi lopetetaan kokonaan. Pillerit joutanevat roskakoppaan viimeistään silloin, kun tv:n ja tietokoneen väkivaltapelit ja -ohjelmat on korvattu pihaleikeillä ja aikaisella nukkumaanmenolla.

Eija Kilkki

Lappeenranta