Pekka Haavisto on kampanjansa aikana todistellut ulkopoliittista osaamistaan. Hänen ansioluettelossaan mainitaan: ”Vuosina 1999—2005 Haavisto toimi YK-tehtävissä maailman kriisialueilla mm. Balkanilla, Afganistanissa, Palestiinassa, Irakissa, Liberiassa ja Sudanissa johtaen useita YK:n ympäristöjärjestön UNEP:n kenttäselvityksiä kriisien aiheuttamista ympäristötuhoista sekä useita köyhdytetyn uraanin kenttätutkimuksia sota-alueilla.”

Kysymys oli siis lähinnä kriisien aiheuttamien ympäristötuhojen selvittämisestä. Maininta köyhdytetyn uraanin kenttätutkimuksista viitannee USA:n eri sotatoimialueilla käyttämiin ohjuksiin, joissa oli käytetty köyhdytettyä uraania.

Yllä mainituilla tehtävillä ei ole juuri mitään tekemistä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa. Kriisien ratkominen kehitysmaissa ei ole Suomen ulkopolitiikan hoitamista. Ne eivät nähtävästi avanneet kontakteja myöskään kansainvälisesti merkittäviin päättäjiin.

Haaviston Sudan/Darfur-kokemuksesta tulee kansainvälisiä dokumentteja lukiessa omituinen kuva. Hänen nimittämisensä tehtävään jää hämäräksi. Hän ei piitannut tehtävänsä rajauksista. Sai aikaan rauhansopimuksen, jonka allekirjoitti vain yksi konfliktin lukuisista osapuolista. Ei katsottu omaavaan uskottavuutta Sudanin hallituksen ja kapinallisten keskuudessa.

Tekevälle sattuu. Jos epäonnistuminen kuitenkin perustuu oman roolin väärin ymmärtämiseen ja tilanteen väärinarviointiin, niin Suomen presidenttinä kriisitilanteessa esimerkiksi Venäjän kanssa seuraukset voivat olla kohtalokkaat.

Haaviston kerrotaan pitäneen luentoja yliopistoissa liittyen kansainvälisiin ympäristökysymyksiin. Ympäristökysymykset eivät varsinaisesti kuulu presidentin tehtäviin. Kansainvälisissäkin yhteyksissä niitä hoitaa ympäristöministeri.

Yllä olevan perusteella jokainen voi tehdä johtopäätöksiä presidenttiehdokas Haaviston ulkopoliittisen kokemuksen ja taidon riittävyydestä Suomen presidentin tehtäviin.

Timo Vainikka

Lappeenranta