Suomalainen ei osaa elää kesää

Minun mielestäni kesä ei oikein sovi meille suomalaisille, lumen ja jään lapsille. Meille kuuluu talvi, silloin olemme rauhallisina hynttyissämme, me jotenkin sovimme paremmin talviseen maisemaankin.

Kulunut kesä toi taas julki suomalaisten kesähysterian. Hysteerisesti otamme vastaan auringon polttavat säteet ammottavalta kesätaivaalta, poukkoilemme shortseinemme kuumilla kaduilla etsien itseämme. Yritämme oikein kovasti ja hartaasti viettää lomaa, etsimme lomaelämyksiä niin työläästi, että minusta on usein tuntunut siltä kuin kesäloma olisi monelle suomalaiselle pakkopaita.

Ilmeisesti suomalaiselle luonteelle on vaikeaa ellei mahdotonta antaa mennä, rentoutua oikein kauniisti ja ulkopuolisen silmäänkin sopivasti. Meillä lyö yli. Tai sitten ali... Kultainen keskitie loistaa poissaolollaan häikäisevässä kaupunkikadustossa. Meidän on tuskallisen vaikea olla vapautunutta lomalaista, sellaista, joka ottaa elämän vastaan nautiskellen, rentoillen. Aina jossakin vaiheessa tulee suomalainen luonto vastaan, sen sisukkuus (usein niin perin väärällä tavalla), sen intomielinen hanttiinpaneminen, sen voima olla ainoastaan ja vain omanlaisensa.

Tokihan meilläkin on jo terassia, katusoittajaa ja joskus jopa katutanssijaakin siinä missä muuallakin Euroopassa. Mutta, mutta. Istua tökötetään totisina kauppakassit sylissä, ei osata mennä musiikkiin mukaan, ei uskalleta intoutua irrottelemaan kun kaikenlaiset pelot vaivaavat.

Yleisönosastojen kirjoittelussakin kajotaan kovasti siihen puoleen, mitä muut tekevät, mitä muut sanovat, miten muut elävät. Olemme jotenkin henkisesti tukossa, ja sidoksissa heimoveljiimme ja -sisariimme. Liiallinen sidonnaisuus häiritsee vapautumista talvikahleista. Näin viimekin kesänä talviturkkeja vielä monen harteilla — sillä lailla kuvaannollisesti. Henkisiä pakkopaitoja, raskaita tunnekahleita, estämässä elämistä.

Etelänmatkoillako suomalainen sitten itsetarkoituksellisesti ottaa vapaata itsestään ja kotimaastaan? Miksi ei jo kotosalla, miksi ei jo täällä, missä jokapäiväistä taivaltamme taaperramme?

Okei, kesän painuessa pikkuhiljaa muistilokeroihimme, toivottelen rennompaa syksyä, uskallusta iloon. Pinnallisuuteenkin. Ei kukaan jaksa koko ajan olla niin kamalan tosissaan. Sellainen näyttää usein vain koomiselta.

Susanna Pulkkinen

Lappeenranta