Kolumni

Kolumni: Ne erilaiset tyypit

19.6.2017 13:15

Olen koko nuoruuteni kaivannut omanhenkisiä tyyppejä. Niitä, joille ei tarvitsisi selittää itseään ja joiden kanssa ei joutuisi persoonallisuuttaan jatkuvasti miettimään. Tyyppejä, jotka jakaisivat mielenkiinnonkohteeni, tunteeni, ajatukseni. On kai sanomattakin selvää, että sellaisia on harvassa — ja hyvä niin.

Erilaisuus haastaa ihmisen miettimään omaa mielen-maailmaansa.

Minun tarvitsee tarkastella vain lähipiiriäni huomatakseni, miten erilaisia ihmisiä elämässäni on. Minä eroan monista ystävistäni kuin yö ja päivä aivan kuten hekin toisistaan. Jo oman perheenkin sisällä on joskus vaikea löytää niitä jaettuja geenejä.

Samanlaisuus on helppoa, yhdenmielisyys mukavaa. Erilaisuus haastaa ihmisen miettimään omaa mielenmaailmaansa. Kun arvottaa toista, arvottaa myös itseään.

Ehkei itse erilaisuus olekaan se, mikä ihmisiä ahdistaa vaan se, että se saa ihmisen kyseenalaistamaan itsensä. Tämä kyseenalaistaminen on kuitenkin tärkeää. Aivan kuten toisiakaan, ei itseäkään saisi pitää itsestäänselvyytenä.

Ihmiset eri kulttuureista, ikäluokista tai vaikka taloudellisista asemista antavat kaikki uutta perspektiiviä. He muistuttavat siitä, että samalla kadullakin voidaan elää kovin erilaista arkea, eikä oma tapa elää ole ainut oikea. Se, että yrittää ymmärtää jotakuta, jonka elämäntilanne on täysin eroava omasta, voi olla vaikeaa, mutta antoisaa.

On jo paljon, että ottaa kaikki ihmiset avoimesti vastaan ja näkee heidät ihmisenä ilman tarraa, joka sanoo: älä katso, moikkaa taikka hymyile, hän on erilainen.

Omanhenkiset tyypit ovat rikkaus. He tuovat turvaa ja luovat tunteen yhteenkuuluvuudesta. Rikkautta on kuitenkin myös se, että osaa etsiä yhteenkuuluvuuden sieltä, mistä ei sitä odottaisi löytävänsä. On lopulta yllättävän helppoa katsoa ihmisen roolin tuoman kuoren läpi, kun muistaa, että me itkemme ja nauramme kaikki samalla kielellä.

Kirjoittaja on Lappeenrannan Kimpisen lukion ylioppilas.

Eeva Alatalo