Kolumni

Kolumni: Latutaistelussa ihminen vs. luonto

15.3.2017 13:15 | Päivitetty: 15.3.2017 21:20

Hiihtokausi hiipuu vääjäämättä. Talven sesonki onkin ollut erikoinen. On päässyt monille lumille: marraskuussa ensilumelle, joulukuussa toiselle ja joulun jälkeen vielä ihan uusille. Lappeenrannan Kisapuistossa suihkiva sai lisäksi reittiin pituutta vähitellen, kun talvi eteni kuin haaranousua.

Jääkarhun ja norpan elämä menee oman harrastuksen edelle.

Pikkuhiljaa tullut talvi ja vaihteleva sää ovat saaneet myös lobbaajat liikkeelle. Ilmastonmuutos alkaa todentua liisterikelien myötä, joten lehtien mielipidesivulla on alettu rummuttaa lumitykkien ajamisesta asemiin latujen varteen, ja minutkin on pysäytetty baanalle hiihtoputkesta pukahtamaan.

Hiihtäminen on ollut ykköslajini talvikausina. Elastista ja reipasta ulkoilua raikkaassa ulkoilmassa. Hiihtoputken lobbaaminen tuntuu tästä näkökulmasta täysin vieraalta ajatukselta. Laji muuttuisi kokonaan toiseksi eikä tuntuisi enää talviurheilulta, vaikka unelma olisikin hiihtäminen sortseissa.

Lumitykit ovat rinneyrittäjälle keino jatkaa kautta, josta elinkeino riippuu. Hiihtämisestä pitävänä veronmaksajana vierastan ajatusta kunnallisesta veden heittämisestä metsän keskelle. Jo nykyinen latupalvelu raivostuttaa monia ei-hiihtäjiä. Tykkien oikea asemointi toisi kiistat hiihtäjien keskelle.

Ikääntyminen antaa perspektiiviä myös hiihtämiseen. Kun helmikuu helisi lapsena ja nuorena, niin nyt jatkuva kelin vaihtelu lähinnä ärsyttää. Entiseen ei ole paluuta, mutta oman harrastuksen edelle menee jääkarhun ja norpan elämä. Se pitäisi Suomen Ladun ja muidenkin hiihtäjäpiirien ymmärtää.

Vaihtelevien kelien lääkkeeksi olenkin kehitellyt näitä leveyspiirejä parempaa loppusijoituspaikkaa itselle. Eteläinen Kalifornia on tämän hetken suosikkini. Siellä ei ehkä ole Floridan mitassa rikkaita leskiä, mutta paljon pienpanimoita ja Karibiaa ja Saimaata suurempi lätäkkö, jonka nimi rauhoittaa.

Petteri Värtö
Kirjoittaja on Etelä-Saimaan kulttuuritoimittaja.