Kolumni

Kolumni: Mistä muistan mä ystävän?

14.2.2017 13:15

Tämän jo harmaantuneen hiuspehkon alla rupsuttavalle kovalevylle on tallentunut asioita aivan miten sattuu. Monet muistot menneiltä vuosikymmeniltä ovat vain välähdyksiä, tilannekuvia, yksityiskohtia.

Kyllä se on hyvä olla itse itsensä paras ystävä.

Niskatuki, joka asennettiin, kun olin sinkoutunut uintimatkalla pyörän sarvien yli. Kerhorepussa pehmenneet kurkkunäkkärit. Ensimmäisen oman auton rekisterinumero. Opiskelijaboksin järjetön pohjaratkaisu.

Näillä eväillä ei kirjoiteta omaelämäkertaa. Voi vain kadehtia niitä ihmisiä, joiden muisti pelaa niin, että tapahtumat tallentuvat poimustoon häkellyttävän tarkkoina ja kronologisessa järjestyksessä.

Vaikuttaa siltä, että muistelmien kirjoittamisessa ei olisi apua lähisukulaisistakaan. Päin vastoin. Menneet tapahtumat muistetaan perin juurin toisistaan poikkeavilla tavoilla. Myös niihin liittyvät tulkinnat ovat törmäyskurssilla.

Yksi raivokas sisarusriita lähimenneisyydestä koski lapsuuden kodin kotitöitä, että kuka niitä teki ja kuka niistä sai vapautuksen epäreilusti ja kenen toimesta.

Muistelosta oli seurauksena vain karvaita kyyneliä ja viikkojen mykkäkoulu.

Näin ystävänpäivänä nousee kirkkaana mieleen yksi hetki ammoisilta yläasteajoilta. Se on se, kun yht’äkkiä huomaa kolmen tytön porukassa olevansa se ylimääräinen. Sivuun jätetty. Kolmas pyörä. Parhaista ystävistä tulee exiä. Tunne on musertava.

Sittemmin elämänfilosofiaksi onkin muodostunut, että kyllä se on hyvä olla itse itsensä paras ystävä. Ja tietysti valitut sukulaiset päälle. Ja kissa. Ja se yksi opiskeluaikainen bestis.

Antropologi Robin Dunbar selvitti joku vuosi sitten, että ei teillä muillakaan välttämättä tuon enempää ystäviä ole. Vaikka sähköisesti sinnikkäästi peukutellaan, on ihmisellä hyviä ystäviä korkeintaan viisi.

Hyvää ystävänpäivää heille jokaiselle!

Kirjoittaja on Etelä-Saimaan Imatran toimittaja.

Minna Mäkinen