Kolumni

Kolumni: Tunteiden piiloleikkejä

13.2.2017 13:15

Ollessani pieni, minulla oli tapana mennä yksin mököttämään pimeään huoneeseeni, kun jokin harmitti. Aikani surtuani kömmin ulos huoneesta ja pienellä äänellä ilmoitin vanhemmilleni: ”Nyt saa tulla lohduttamaan.”

Lohtu on ylpeyttä suurempi.

Miten helppoa olisi vieläkin toimia samoin: kertoa miltä tuntuu, mitä toiselta tarvitsee.

Ihannekuva kaiken kestävästä, rationaalisesta kovanaamasta on kulkeutunut vuosituhansien läpi aina tähän päivään, ja se kahlitsee erityisesti miehiä. Ympärille katsellessani huomaan niin nuorten poikien kuin tyttöjenkin ottavan tästä mallia: tunteet peitetään, ettei vain näytettäisi heikolta.

Se, mitä erityisesti kaihdetaan, on negatiivisten tunteiden näyttäminen. Surun, pelon ja vihan ilmaisemisen pelätään aiheuttavan myötähäpeää ja paheksuntaa. Nämä tunteet peitotaan karjalaisittain hymyhuulten ja tyhjien sanavirtojen taakse.

Ihminen on kuitenkin pohjimmiltaan empaattinen otus. Kielteisten tunteiden ilmaisu saattaisikin johtaa vain siihen, että toiset ymmärtäisivät paremmin.

On vaikea palata siihen puhtaaseen kykyyn näyttää miltä tuntuu, joka lapsuudessa oli tallella. Toki, itkupotkuraivari keskellä kaupan vihannesosastoa ei välttämättä olisi kovin rakentava tapa käsitellä huonoa päivää, mutta ei ole tunteiden välttelykään.

Ihminen oppii säätelemään tunteitaan vauvaiästä aikuisuuteen. Opimmeko tämän matkan varrella hallitsemaan tunteitamme liiankin hyvin? Tunteiden säätely ei tarkoita niiden piilottamista.

Mitä vanhemmaksi kasvaa, mitä paremmin tunteitaan kontrolloi, sitä vaikeammaksi avun pyytäminen muuttuu. On yhä hankalampi sanoa: ”Nyt sattuu.”

Silti sen pystyy sanomaan, kun oikein yrittää. Tahdon pitää kynsin hampain kiinni siitä lapsenmielen rohkeudesta, jonka voimin tunnemöykyt puetaan sanoiksi. Loppupeleissä lohtu on ylpeyttä suurempi.

Kirjoittaja on Lappeenrannan Kimpisen lukion abiturientti.

Eeva Alatalo