Kolumni

Kolumni: Kun sanoja ei ole

21.1.2017 13:15

Neljäs päivä joulukuuta jouduin keskelle painajaista. Sille painajaiselle ei ollut sanoja silloin, eikä sille ole sanoja nyt.

Riittää, kun halaa, eikä sano mitään.

Ampujan luoti vei minulta sisaren. Sama luoti upposi syvälle sydämeeni ja teki sinne haavan, joka umpeutuu hitaasti, jos koskaan.

Se luoti lävisti koko perheen ja suvun. Kolmen naisen hengen vienyt hirmuteko osui koko kaupunkiin ja valtakuntaan. Se sai hetkeksi maan järkkymään meidän kaikkien alla ja laski päällemme yhteisen surun.

Luoti laukaisi myös jotakin muuta. Se toi ihmisen hyvyyden esiin.

Meidän omaisten osaksi on tullut niin paljon lämpöä ja myötätuntoa, että usko ihmisen hyvyyteen on vahvistunut. Yhtä ampujaa kohden on tuhansia ihmisiä, jotka toivovat kanssakulkijoille hyvää.

Ihmisten aito välittäminen on kannatellut meitä läpi raskaiden viikkojen.

Hyvät ihmiset ovat ottaneet minut syliinsä ja supatelleet lohdun sanoja. He ovat rakastaneet ja ruokkineet ja kantaneet kotimme täyteen kukkia.

He ovat kannatelleet minua pystyssä silloin, kun omat jalkani eivät ole kantaneet.

Kun synkät mietteet valtaavat mieleni öisin, ajattelen kaikkea sitä kaunista ja hyvää, mitä maailmassa on.

Minulle on tapahtunut jotakin niin hirveää, että se herättää myös pelkoa muissa ihmisissä. Kaikki eivät pysty kohtaamaan ihmistä, joka kantaa näin suurta surua.

Jotkut tutut kävelevät ohitseni kuin eivät näkisikään. Jotkut livahtavat kaupassa hyllyjen väliin tai piiloutuvat kaverinsa selän taakse.

Ihmiset säikähtävät. He eivät tiedä, mitä sanoa.

Tähän ei olekaan sanoja. Myötätunnon voi osoittaa monin eri tavoin, eikä mikään tapa ole väärä. Surijalle on tärkeää, ettei häntä ohiteta.

Riittää, kun halaa, eikä sano mitään.

Riittää, kun katsoo silmiin, nyökkää tai hipaisee olkapäästä.

Enoni lohdutti kiroamalla ”perk****n per***e”.

Serkku sanoi kaiken ojentaessaan piirakkapussin, ystävä tuodessaan kynttilän postilaatikkoon.

Kirjoittaja on Etelä-Saimaan uutistoimittaja.

Kaisa Juntunen