Kolumni: Enää en ole typerys

5.1.2017 13:15

Tuolta se taas tulee. Se ärsyttävä tyyppi, joka sanoo jotain alentavaa ja nauraa omille sutkautuksilleen. Työehtoihin kirjattu loma lähestyy, mutta esimies vitsailee sen olevan peruttu loppuunkuluneeseen tapaansa.

Ihminen sietää yllättävän paljon huonoa kohtelua vain ollakseen kohtelias.

Tuttava haukkuu kukkahattutädiksi, vaikka ei itse edes tiedä, mitä seksismi tarkoittaa.

Hämmennyn kohtaamisissa, joissa vitsailu tai kommentointi ylittää häikäilemättömästi hyvän maun rajat. Toki läppää saa heittää ja minunkin täytyy osata nauraa itselleni, mutta haluan myös tunnustaa ja kunnioittaa rajojani.

Mauton käänne ja keskustelukumppanin tilannetajuttomuus hämmentävät helposti siinä määrin, että mykistyn. Vähän myöhemmin mieleen pulpahtaa terävä vastaisku, mutta tilanne on jo auttamatta ohi.

Leikittelen ajatuksella, kuinka olisin voinut sivaltaa takaisin jotakin nohevaa, mutta tekisinkö oikeasti niin? Pitäisinkö puoleni, jos leukani ei henkisesti loksahtaisi ällistyksestä ja lukkiutuisi opetettuun kiltin tytön asentoon?

Kenties, mutta ihminen sietää yllättävän paljon huonoa kohtelua vain ollakseen kohtelias. Yleensä en viitsi sanoa mitään, ettei toinen tunne itseään typeräksi. Sen sijaan olen valmis vaikenemaan ja tuntemaan itseni typerykseksi, koska en puolustaudu ärsyttävää ja vähättelevää käytöstä vastaan.

Enää en kuitenkaan anna typeryyden kertautua. En aio sietää sitä vain ollakseni mukava.

Kerron ärsyttävälle sutkauttelijalle, että hänen veistelynsä loukkaa ja esimiehelle, että olen lomani ansainnut ja poistun vapaalle hyvillä mielin. Kukkahattuni kiskon syvemmälle päähän ja kannan sitä ylpeänä.

Joudun ehkä puolustamaan huumorintajuani tai näkökulmiani, mutta voin tehdä sen toista ja itseäni kunnioittavasti. Varmasti tie on sen jälkeen keveämpi kulkea.

Kirjoittaja on Etelä-Saimaan kulttuuritoimittaja.

Kati Pullinen