Kansa hiihtää — urheilusankarit kertovat

Kansanhiihto-näytelmän menestystä janoava, mutta luonteeltaan kilttiä ja vetäytyvää hiihtäjää näyttelee Juha Varis. Varis on harjoitellut hiihtoa myös esityksen ulkopuolella tosimielessä. Mies aikoo osallistua hiihdon SM-kilpailuihin. Kuvaaja: Nico Backström

Kansanhiihto
Käsikirjoitus: Mika Myllyaho, Taina West ja Paula Korva
Ohjaus Mika Myllyaho, lavastus Kati Lukka, puvut Tarja Simonen, valosuunnittelu Pietu Pietiäinen, videosuunnittelu Paula Korva, äänet Raine Ahonen, naamiointi Tuire Kerälä ja Heikki Nylund
Rooleissa Antti Luusuaniemi, Jaakko Kytömaa, Juha Varis, Jukka Puotila, Katja Salminen, Maria Kuusiluoma, Petri Manninen, ja Pirjo Luoma-aho
Kantaesitys Kansallisteatterissa 16.2.Sankaruus on Suomessa edelleen mitä suurimmassa määrin yksilölaji. Sankari suksii kilpaladulle valmiina uhraamaan isänmaalle sekä oman että pullosta saamansa veritankkausveren ja kaatuu maalilinjalle räkä poskella kaikkensa uhranneena.

Mika Myllyahon johtamassa Kansallisteatterissa teatterin tekeminen on sen sijaan joukkuelaji. Kansanhiihto-näytelmällä on kolme käsikirjoittajaa, kaksi ohjaajaa. Videokuvaajien, leikkaajien, puvustajien, lavastajien ja muiden kulissien takana häärivien tekijöiden nimilista on pitkä kuin Juha Miedon käsivarsi.

Kun näyttämöllä on vielä kahdeksan erinomaista näyttelijää ja neljän soittajan bändi, lopputulos on tiivistä ja ilmaisuvoimaista nykyteatteria. Sinivalkoinen pallon uppoaa tällä kertaa maaliin monta kertaa hätkähdyttävällä tarkkuudella.

Kansanhiihto on esimerkillisen tiivis esitys. Vajaaseen kahteen tuntiin on pakattu valtava määrä asiaa ja tunnetiloja. Tarinoiden aikajana ulottuu Urho Kekkosen Suomesta aina kuvitteelliseen vuoteen 2046, jolloin Jukka Puotilan näyttelemä 92-vuotias Esko Aho muistelee vuosiaan Suomen pääministerinä ja Hiihtoliiton puheenjohtajana.

Suomalainen sankaritarina on tyypillisesti tragikomedia. Kansanhiihto on esityksenä ajoittain suorastaan hervottoman hauska.

Suomalaisten hiihtohulluudesta kertoo jotakin se, että Suomi on varmasti maailman ainoa maa, jossa itsevaltiaan hovia ja hännystelijöitä kuvaa kielenkäyttöön vakiintunut sana perässähiihtäjät. Myllyahon ja Taina Westin tärkein havainto nykytodellisuudesta on ehkä se, että valta on muuttunut presidentti Kekkosen ajoista.

Nyt urheilubisneksessä valtaa käyttävät kasvottomat toppatakkimiehet ja -naiset. He edustavat erilaisia intressejä, mutta heitä yhdistää tietynlainen vaikenemisen laki. Kun eletään lasisessa talossa, kukaan ei uskalla heittää sitä ensimmäistä kiveä. Jo yrityksestä rangaistaan.

Vilpin ja salailun kulttuuri ei urheilumaailmassa ole todennäköisesti miksikään muuttunut dopingskandaalien jälkeen. Herkän yksilön kohdalla lääkeruiskuun tarttuminen voi merkitä faustilaista sopimusta paholaisen kanssa. Järjestelmän toppatakkimiesten näkökulmasta kiellettyä on vain kiinni jääminen.

Esityksen skenografia tukee ja täydentää näytelmän teemoja poikkeuksellisen hienolla tavalla. Myllyahon näyttämöohjaus ja Paula Korvan video-ohjaus sattuvat hyvin yhteen. Videot eivät ole hauska lisäke, vaan oleellinen osa kokonaisuutta. Näytelmän tekijöillä on sekä sana että teatteritila hallussa.

Matti Saarela