Puccinin erilainen nainen

Puccini: Lännen tyttö
Musiikin johto: Alberto Hold-Garrido, Vilppu Kiljusen ohjauksen uudistus Anna Kelo ja Jeremias Erkkilä
Päärooleissa: Irene Cerboncini (Minnie), Dwayne Croft (Jack Range), Mika Pohjonen (Dick Johnson/Ramirrez), Jaakko Kortekangas (Sonora)
Kansallisooppera 4.2.Suurten, erilaisten naistyyppien ympärille rakentuneiden oopperoidensa jälkeen Puccini halusi taas uudistua. Uudistumisen aiheita ei ollutkaan kovin helppo löytää ja tuntui jo siltä, että säveltäjän kynästä alkaa muste loppua.

Kuten usein käy, löytyy asioihin ratkaisu lopulta lähes varkain. Näin kävi myös Puccinille, joka 1907 meni Amerikkaan seuraamaan oopperoidensa näytöksiä. Samaisella reissulla hän näki Belascon näytelmän The Girl of the Golden West, mikä hiljalleen alkoi säveltäjän mielessä taipua oopperan muotoon. Libreton laativat Guelfo Civini, Carlo Zangarini ja säveltäjä itse. Ooppera Lännen tyttö, La fanciulla del west, sai ensi-iltansa Metropolitanissa 10.12.1910.

Ooppera ei tunnu alkuun laulullisten melodioiden puutteessa ja juonen kehittelyn pyörteissä nousevan oikein lentoon. Minnien kahden miehen loukkukin irtoaa hieman jäykän oloisesti ja vailla suurta draamaa arkisen baarin loukoissa.

Puccini ei ole kuitenkaan hylännyt kannattajiaan, vaan monisäikeisen johdannon jälkeen toisessa näytöksessä alkaa veri kuohua huipentuen kolmannen näytöksen tapahtumiin ja Ramirrezin, tosin Toscan cavaradossimaiseen, aariaan. Oopperan draaman jänne avautuu vasta oopperan lopputahdeilla.

Teos eroaa aikaisemmista oopperoista sävelkieleltään, mutta myös sisällöltään, sillä kukaan ei kuole ja päähenkilöiden kannalta tarina saa onnellisen lopun. Lännen oopperan paradokseja.

Vaikka Minniellä ei ole suurta aariaa, on hän oopperan perusvoima. Irene Cerboncini piti langat musiikillisesti voimallisesti käsissään, jopa niin, että sävytys jäi sen varjossa hieman kalpeaksi.

Mika Pohjonen roiston roolissaan oli konstailematon. Laulun helppous ja linjakkuus ihastuttivat.

Hannu Forsberg on oopperan työmyyriä, joka tekee roolista toiseen tasaisen varmaa perustyötä. Tällä kertaa Ashbyn rooli hoitui mallikkaasti.

Kimmo Viskarin lavastus viitteellisyydessään toi toimivasti mieleen kaikki kullan kaivamisen kliseet ränneineen, kuiluineen ja saluunoineen.

Alberto Hold-Garrido sai rehevien nousujen lisäksi orkesterin myös sävyttelemään Puccinin ”uutta tyyliä” puhtaan kirpeästi.

Jukka Lind