Oman elämänsä kuningatar

Ilona Pukkila tekee hienon roolin Kuningatar K:na. Illan upein kohtaus on se, jossa kuningatar seisoo mustalla lavalla, taivaalta sataa violettia ja turkoosia sumua, ja pimeydestä vierii jalkoihin ja helmoihin lapsuuden oranssi pallo. Kuvaaja: Jonne Renvall

Teatteri
Kuningatar K
Käsikirjoitus Laura Ruohonen, ohjaus Lija Fischer
Koreografia Netta Salonsaari, lavastus ja puvut Nina Mansikka, valot Timo Hämäläinen, äänet Jussi Österman
Rooleissa Ilona Pukkila, Pauliina Palo, Marja-Liisa Ketola, Liisa Pöntinen, Anna-Kaisa Makkonen, Samuli Punkka, Sami Lanki, Jarno Kolehmainen, Turo Marttila, Marjatta Linna, Reijo Kanerva ja Seppo Kaisanlahti.
Ensi-ilta Lappeenrannan kaupunginteatterin Jukola-salissa lauantaina 14.1. kello 19.Lappeenrannan kaupunginteatterin Kuningatar K on tyylilajiltaan ja estetiikaltaan erittäin tervetullut tuulahdus Etelä-Karjalan teatterielämään.

Tätä lajia on harvoin tarjolla: käsikirjoitus, joka haastaa älyllisesti, ja tunteita herätteleekin tarinan sijaan esillepano — lavastus, puvustus, äänet, valot ja koreografia, joissa vierailijat ovat tehneet aivan huikeaa työtä.

Harvalla meistä on kokemusta kuningattarena olemisesta, mutta sitäkin enemmän vähätellyksi tai ohitetuksi tulemisesta omana itsenämme. Naisilla myös elämisestä maailmassa, joka on etumerkiltään vahvasti miehinen.

Kuningatar Kristiinan hovi 1600-luvun Ruotsissa on feminiini kiharaisine kumarruksineen, peruukkeineen ja allegro vivaceineen. Kuitenkaan nainen ei sovi hallitsijaksi. Kun hoviin syntyy tyttö, häntä kasvatetaan kuin poikaa.

Norminaiseutta tarinassa edustaa Kristiinan ystävätär. Kristiina sanoo hänelle, että pian sinulla on takamus leveä ja sielu pienentynyt. Kristiina itse ei ehdi synnytellä, sillä hänellä on kaupunkeja perustettavana — muun muassa Lappeenranta, jolle hän antoi kaupunkioikeudet vuonna 1649.

Ohjaaja Lija Fischer aloittaa Lappeenrannassa väkevästi. Hän luottaa runsaaseen visuaaliseen ja auditiiviseen kerrontaan, huumoriin, Ruohosen tekstiin sekä näyttelijöihin. Kaikki ovat luottamuksen arvoisia.

Kuten hovi on kollektiivi, niin ovat Kuningatar K:ssa näyttelijät. Tässä nostan esiin ainoastaan loistavan Ilona Pukkilan nimiroolissa. Hän on säteilevästi läsnä ja tuo kirkkaasti esiin Kristiinan omapäisyyden ja rohkeuden, sen tytön, joka heitti palloa yläkautta, koska sillä tavalla se lensi pidemmälle.

Rytminvaihdoksilla ja yllätyksillä katsoja pidetään lähes koko esityksen ajan erittäin hereillä. Pieniä vihjeitä ja tapahtumia on paljon, pitkin kulisseja ja pitkin seiniä, niin että tuskin ensimmäisellä katsomiskerralla ehtii kaikkea edes rekisteröidä.

Tyylilaji on täyttä barokkia, kepeä ja ilmava, tai kuin satua, liioiteltua ja kohotettua, karikatyyristakin. Irrottaessaan katsojan tästä ajasta se vapauttaa samalla sellaisille mielen ja tunteiden tasoille, joille arkiestetiikka tuskin pystyisi ohjaamaan.

Biologiaakin opiskelleen Laura Ruohosen teksteissä on usein mukana luontoelementti, nyt kalat, erityisesti ankerias. Luontovertauskuvat naaraiksi muuttuvista urosankeriaista ovat vaarassa tuntua päälleliimatuilta, mutta toisaalta kaivossa asuvan ankeriaan voi ajatella myös alitajunnan voimaksi. Sitä Kristiina ei koskaan hylkää, vaan elää uskollisena omille pyrkimyksilleen.

Kuningatar K nylkee lopulta itse itsensä niin kuin ankeriaat nyljetään. Hän riisui kuningattarenmekkonsa ja jätti tehtävänsä.

Voimastaan huolimatta Kristiinalla ei ollut helppoa. Väliajan päättävä ja yleisön mukaan ottava näytelmäepisodi antaa jokaisen 2010-lukua elävän naisen tuta omissa nahoissaan, kuinka joskus valtiopäivien ovet avautuivat vain miehille.

Tämä on hyvä muistaa näin presidentinvaalien alla.

Sari Pullinen