Ratakierroksia katsojan päähän

Maaninkavaaran sinivalkoista urheiluhulluutta tulkitsevat mainiosti Marja Salo ja Jukka Puotila. Kuvaaja: Vertti Teräsvuori

Miika Nousiainen: Maaninkavaara. Ohjaus ja dramatisointi Minna Leino. Lavastus ja puvut Anna Sinkkonen. Valo-, ääni- ja videosuunnittelu Petri Tarkiainen.
Kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa 8.12.Harrastan juoksemista. Juokseminen tekee minut onnelliseksi. Varsinkin kaverin kanssa hölkkääminen on hauskaa.

Kestävyysjuoksua ihannoiva Martti Huttunen on kanssani jyrkästi eri mieltä. Onnellisuudella ja juoksemisella ei hänen mielestään ole mitään tekemistä keskenään. Päinvastoin: onnellisuus laiskistaa ihmisen, samoin turha sosiaalisuus. Jos juoksija haluaa saada tuloksia aikaan, hänen on opittava nauttimaan kärsimyksestä ja yksinäisyydestä.

Kauneinta, mitä juoksijalle voi tapahtua, on maaliviivalla oksentaminen.

Tällaisista epäinhimillisistä ja samalla traagisista äärimmäisyyksistä on kyse Miika Nousiaisen kirjoittamassa Maaninkavaarassa. Nousiaisen esikoiskirjan Vadelmavenepakolaisen tavoin myös Maaninkavaara herää nyt henkiin näyttämöllä.

Kestävyysjuoksusta ammentava tarina taipuu oivalla tavalla teatteriksi. Romaani saa uutta syvyyttä ja sävyjä näyttämöversiona, kiitos mainion dramatisoinnin ja ohjauksen.

Maaninkavaara kertoo isästä (Jukka Puotila) ja tyttärestä (Marja Salo), joilla on valmennussuhde. Perheen poika, jota isä aikaisemmin on valtavin odotuksin valmentanut, on ajautunut itsemurhaan saatuaan tärkeistä kisoista kullan sijasta hopeaa.

Tytär tarjoutuu isälleen valmennettavaksi aikomuksenaan pelastaa paitsi murheen murtama isä myös hajoamassa olevan perhe.

Maaninkavaara voisi olla totta — ainakin melkein. Se on paitsi koskettava myös hauska. Jos harrastaa juoksemista tai edes penkkiurheilua, voi pyrskähdellä fanaattisen valmentajaisän sinivalkoisille muistoille Lasse Virénistä, Martti Vainiosta ja Kaarlo Maaningasta. Välillä voi pyöritellä päätään meidän vanhempien absurdeille, rakkaudeksi verhotuille odotuksille lapsiamme kohtaan.

Martti-isän mielestä maailmassa on yksi ainoa pätevä mittayksikkö, ratakierros.

Omapohjan näyttämö on karuakin karumpi, eikä tiiviin, vajaaseen puoleentoista tuntiin puristetun esityksen aikana oteta ainuttakaan juoksuaskelta. Silti katsoja näkee jokaisen juoksulenkin, haistaa betonin, raudan ja hien — ja lopussa liikuttuu isän ja tyttären mukana.

Näytelmä jää pyörimään monta ratakierrosta katsojan päähän.

Katariina Hakaniemi