Typerä yleistys taittaa kärjen Paperiankkurin humanismilta

Vaikuttavimmillaan Hanna Brotheruksen koreografia on näyttävissä joukkokohtauksissa. Kuvaaja: Nico Backström

Hanna Brotherus ja työryhmä: Paperiankkuri
Ohjaus ja koreografia Hanna Brotherus
Esiintyjät Edina Bilajac, Nina Hyvärinen, Jali Järvinen, Jari Kailokari, Aki Kokkonen, Alexandros Kotsopoulos, Toni Lampela, Jussi Lehtonen, Naimo Mahamud, Tabanrouz Modaber, Mikko Perkola, Liisa Pietikäinen, Matthew Rahmani, Ruben Rissanen, Tuomas Tikkala ja Jaakko-Juhana Toijanniemi
Suomen Kansallisteatterin kantaesitys 12.10.2011Ville Tietäväinen piirtää upean sarjakuva-albumin Näkymättömät kädet, Jari Tervo kirjoittaa ihmiskaupasta romaanin Layla, Hanna Brotherus ja Jussi Lehtonen tekevät yhdessä maahanmuuttajien ja Kyläsaaren vastaanottokeskuksen turvapaikanhakijoiden kanssa poikkitaiteellisen esityksen Paperiankkuri.

Suomalaiset eturivin taiteilijat osallistuvat eurooppalaiseen keskusteluun maahanmuutosta ja ihmisoikeuksista. Mämmilän piirtäjä Tarmo Koivisto ei ole enää ainoa huutava ääni perussuomalaisessa korvessa.

Teatteri on aivan omaa luokkaansa taiteena, mitä vuorovaikutuksen voimaan ja vaikuttavuuteen tulee. Teatterissa ihmiset ja asiat pitää kohdata kasvoista kasvoihin.

Brotheruksen ja Lehtosen Paperiankkuri ei hyvistä tarkoituksistaan huolimatta ole mitään tendenssitaidetta. Kokonaisuus syntyy modernin tanssin keinoin ja se on erittäin vaikuttava, niin vaikuttava, että katsojien, jotka jakavat esitystä varten haastateltujen turvapaikanhakijoiden kauhukokemukset, oli selvästi vaikea välillä katsoa sitä.

Kansallisbaletin Nina Hyvärisen ja Teatterikorkeakoulusta juuri valmistuneen Liisa Pietikäisen soolot olivat tietenkin ihan omaa luokkaansa. Vaikuttavimmillaan esitys oli kuitenkin joukkokohtauksissa, ja suorastaan raastava oli kohtaus, jossa kuvattiin posttraumaattisesta stressistä kärsivien ihmisten levotonta unta.

Yksi paha kauneusvirhekin esitykseen on kuitenkin päätynyt. Yhdessä kohtauksessa äyskäröidään ämpärikaupalla sinivalkoista oksennusta maahanmuuttajien päälle. Me suomalaiset olemme siis rasisteinakin jotenkin aivan erityisiä?

Ihmisten tyypittely kansallisuuden, etnisen alkuperän tai uskonnon perusteella on juuri sitä inhimillistä typeryyttä, josta olisi hyvä päästä jollakin tavalla eroon.

Mutta toisaalta sen ymmärtää. Kyläsaaren vastaanottokeskuksen seinien sisäpuolella Paperiankkurin suomalaiset tekijät ovat turvapaikanhakijoiden tarinoissa kohdanneet silmästä silmään todellisuuden, jota on vaikea kestää syyllistymättä ja syyllistämättä. Turha hokea ich weiss nicht!

Matti Saarela