Kansallisteatterin HOMO! on hurjalla energialla ladattu huikea kabaree
23.9.2011 4:00 | Päivitetty: 23.9.2011 9:52
HOMO!: käsikirjoitus ja ohjaus Pirkko Saisio
Orkesterin johto Jussi Tuurna, lavastus Kati Lukka, musiikki Jussi Tuurna, koreografia Jouni Prittinen, valot Matti Tiilama, lauluvalmennus Riitta Keränen
Rooleissa Anna Paavilainen Antti Luusuaniemi Juha Muje Katariina Kaitue Kristiina Halttu Markku Maalismaa Seppo Pääkkönen Timo Tuominen Johannes Holopainen, Rea Mauranen, Riku Nieminen, Olavi Uusivirta
Kansallisteatterin kantaesitys 21.9.2011HOMO! on omasta lajityypistään tietoinen ja hengästyttävän hieno kabaree. Ohjaaja Pirkko Saision, säveltäjä Jussi Tuurnan ja koreografi Jouni Prittisen produktio lunastaa kaikki sille asetetut ennakko-odotukset. Se on upea luovan energian purkaus.
Saisio kirjoittaa purevaa dialogia, jonka esittäjinä kristillisdemokraattista kansanedustaja Hellevi Terästä näyttelevä Rea Mauranen, Kristiina Halttu hänen omanatuntonaan ja Juha Muje aviomies Veijo Teräksen roolissa yltävät huikeaan sanailuun.
Katsojan pelastaa tikahtumiselta vain esityksen kiihkeä rytmi, joka naulaa hänet tuoliinsa kuin nakutettuna.
Outojen ooppera on kuitenkin ennen muuta yhteisön taidetta. Prittisen koreografia istuu saumattomasti Saision tekstin, Tuurin musiikin ja loistavan näyttelijäntyön kokonaisuuteen. Prittinen tekee näyttämöllä suorastaan hätkähdyttävän näkyväksi sen väkivallan uhan, jonka varjossa homot myös Suomessa joutuvat yhä elämään.
Sainio rinnastaa raiskauksen ja homojen kokeman provosoimattoman väkivallan ja rinnastus osuu. Kaksinkertaisesti tämän väkivallan ovat joutuneet kohtaamaan ne lesbot, joita on ”eheytetty” raiskaamalla.
Saisio ei silti saarnaa tai tuomitse. Oma elämänkokemus ja pitkä taiteilijanura pitävät katseen tiukasti ihmisessä.
Keskeinen havainto on se, että me emme ole kaikki samanlaisia. Tämän vakuudeksi Saisio marssittaa näyttämölle tieteen ja taiteen suurten nerojen lisäksi myös historian hirviögalleriasta sekä Josif Stalinin että Adolf Hitlerin.
Myös laulujen tunneskaala ja tiheys kasvaa kappale kappaleelta. Varsinkin väliajan jälkeen Sainion ja Tuurnan toistoa tehokeinona käyttävät musiikkikohtaukset alkavat muistuttaa ortodoksista liturgiaa, kirkonmenoja.
Mielikuva on osuva. Ihmisen seksuaaliset ja uskonnolliset tunteet kumpuavat samasta lähteestä.
Näytelmän lopun Saisio jättää avoimeksi. Kaikkiin ihmisten välisiin ristiriitoihin ei ole olemassa ratkaisua. Voi vain toivoa, että jossakin on maa, jossa kaikki on toisin.
Matti Saarela
