Perhe on pahin ja paras
11.11.2010 0:00 | Päivitetty: 11.11.2010 10:37
Ingmar Bergman: Fanny ja Alexander.
Suomennos ja sovitus Seija Holma. Ohjaus Tiina Puumalainen.
Keskeisissä rooleissa Jaana Oravisto, Matti Pussinen-Eloranta, Kaisa Mattila, Riku Suokas, Teija Auvinen, Puntti Valtonen, Minna Hokkanen, Eriikka Väliahde ja Kristiina Hakovirta.
Suomenkielinen kantaesitys Tampereen Työväen Teatterissa 4.11.2010. Arvio esityksestä 9.11.Esteettisessä mielessä uskonto ja teatteri ovat hyvin lähellä toisiaan. Molemmat ovat läsnäolon taidetta. Siksi myös Fanny ja Alexander elää ja hengittää näyttämöllä vielä voimallisemmin kuin Bergmanin itse ohjaamassa elokuvassa.
Dramaturgi Seija Holman sovittama ja Tiina Puumalaisen Tampereen Työväen Teatterin suurelle näyttämölle ohjaama Fanny ja Alexander on ehjä ja hieno työ.
Monien mielestä Fanny ja Alexander on Ingmar Bergmanin henkinen testamentti. Ankaran uskonnollisessa kodissa kasvanut papin poika löysi 18-vuotiaana opiskelijana uuden perheen ja kodin Tukholmassa teatterista.
Fanny ja Alexander on näytelmä, joka vie katsojan mestariohjaajan pään sisälle. Bergman tekee näkyväksi taiteilijan syvät tunteet, sen henkisen rakenteen, jolta hänen luova työnsä käsikirjoittajana ja ohjaajana on ponnistanut.
Puumalainen on luonut työryhmineen näyttämölle jättiläiskokoisten liikkuvien lavasteiden, suuren lasiseinän ja valojen avulla todella vaikuttavia näyttämökuvia. Lavastuksen peilimaailma sopii hyvin tarinaan, jossa mielikuvitus ja todellisuus lomittuvat toisiinsa yllättävällä tavalla.
Bergman taisi itse olla Fannyn ja Alexanderin Ismael, hullu juutalaispoika, jonka ylivertainen järki kieltää Jumalan olemassaolon. Sen sijaan näytelmän Bergman uskoo lujasti perheeseen, vaikka tuo perhe olisi ankaran isän mielivallan alla eläneen pojan keksimä mielikuvitusperhe.
Fanny ja Alexander on näytelmä elämän tarkoituksesta. Bergman taisi olla mitä suurimassa määrin sitä mieltä, että elämän perimmäinen tarkoitus on ikävän karkotus.
Tampereen Työväen Teatterin näyttämöllä ei tehdä suuria ja dramaattisia rooleja, vaan esilletulot ovat pieniä ja hyvin harkittuja. Tämä sopii. Terveen mielen näyttämöllä kukaan ei lopulta ole toistaan kummempi. Edes oman isän poissaolo tai patologinen hulluus eivät ole asioita, joiden kanssa ei ihminen voi päästä sinuiksi.
Matti Saarela
