Savu nousee sikarista ja korvista

Pastori Helge (Markku Kekki, vas.) ja Ragnar (Arimo Haltsonen) tähyilevät elämää. Kuvaaja: Marja Seppälä

Bengt Ahlfors: Viimeinen sikari. Ohjaus Arimo Haltsonen. Lavastus Anna Hakula, Aija Rimpeläinen ja Henrik Timonen. Puvustus Nina Petelius-Lehto. Valosuunnittelu Antti Helineva. Äänisuunnittelu Jari Rinne.
Ensi-ilta Kouvolan teatterissa 2.9.2010.Ei tarvitse olla keski-iän tuolla puolen tullakseen tämän tarinan puhuttelemaksi. Bengt Ahlforsin tragikomedia Viimeinen sikari on kenelle tahansa elämänjanoiselle tai rakkaudennälkäiselle katettu ateria, jonka nautittuaan tällä riittää energiaa joko jatkaa valitsemallaan tiellä tai vaihtaa elämänsä suuntaa.

Sillä onko koskaan liian myöhäistä ottaa ratkaisunsa uudelleen punnittavaksi, tehdä johtopäätöksiä ja olla rehellinen itselleen? Muun muassa tämän ajatuksen näy-

telmä viskaa ilmaan leijumaan.

Tarinassa vakavan paikan edessä on eläkkeellä oleva rehtori Ragnar. Hän haluaa sikarinsa, läskisoosinsa, konjakkinsa ja panonsa. Hän on ehdottoman varma, että oikea elämä ilkkuu ikkunan takana tälle miehelle, jonka arkea on etäiseksi käynyt vaimo ja jonkin sortin terveysterrorismi. Päivät kuluvat yhdessä mutta yksin, epämääräisesti kaivaten ja konkreettisesti hukattuja tilaisuuksia katuen.

Jotakin ratkaisevaa on tapahduttava, ja se tapahtuukin. Yhdentekevän arjen sohivat sijoiltaan viikate ja kielletty lempi.

Näytelmä jakautuu kahteen varsin erilaiseen puoliskoon. Alkuosuutta leimaavat Ragnarin pitkät puheenvuorot, jotka voisivat käydä puuduttaviksikin, ellei näyttelijä-ohjaaja Arimo Haltsonen lataisi niihin perusteellista ymmärrystä ja charmia.

Väliajan jälkeen alkava toiminta kasvaa häkellyttäviin mittoihin. Kirjailija Ahlfors on todennut, että Viimeinen sikari vaihtuisi pienin muutoksin komediasta tragediaksi.

Kun aikuiset ihmiset ryhtyvät selvittämään välejään katastrofaalisin keinoin, huulille ei enää nouse se hymynkare tai varovainen hörähdys, jonka teksti on aiemmin houkutellut tuon tuosta esiin. Ahlfors on tarkkanäköinen, ja yhtä armoton.

Ragnarin ja hänen vaimonsa Annelin (Jaana Raski) yhteisissä kohtauksissa on kiinnostavuutta, jota kuitenkin laimentaa pari seikkaa. Ensinnäkin hahmoille on kirjoitettu kovin epätasapainoisesti syvyyttä — Ragnarin hyväksi.

Toiseksi näyttelijät lähestyvät roolejaan hyvin eri tavoin. Raski tulkitsee rempseästi, alleviivatenkin, kun taas Haltsonen luottaa enemmän hienovireisyyteen.

Periaatteessa Ahlforsin lokerointia vastustava teos antaa mahdollisuuden mihin tahansa, Kouvolan teatterin Klubi-näyttämö taas ei. Intiimissä tilassa pieni nyt vain on kaunista.

Viimeinen sikari istuu Klubille kutakuinkin täydellisesti, kuin Nina Petelius-Lehdon rennontyylikäs puvustus hahmojen ylle. Roolihahmot syöksyvät kipupisteidensä kanssa silmille niin mehukkaasti, että ajatus esityksen marraskuisesta siirrosta suurelle näyttämölle hieman kirpaisee.

Tiina Aho