Skinnarilan hovia parhaimmillaan

Aino ja Toivo Kuula viettivät häitään vuonna 1914 Skinnarilan hovissa. Kuvaaja: Arkisto

Kaarina Pesonen: Tuijotin tulehen kauan. Dramatisointi ja ohjaus: Maria Fomin. Rooleissa Katri Laatikainen ja Jani Pola.
Lappeenrannan teatterikerho ry. Ensi-ilta Skinnarilan hovissa Lappeenrannassa 9.4.LAPPEENRANNAN teatterikerho on tuottanut Skinnarilan hoviin esityksen, joka tarjoaa yleisölle elämyksen. Pelkästään jo puitteet ovat esityksen puolella. Kun yleisö saa fyysisesti istua samassa salissa, jossa Toivo ja Alma Kuula vuonna 1914 juhlivat häitään, yleisön on harvinaisen helppo virittäytyä vastaanottavaiselle taajuudelle.

Tarinan alussa Toivo Kuula ja Alma Silventoinen odottavat Skinnarilan hovissa onnellisina ja rakastuneina seuraavana päivänä koittavia vihkiäisiään. Vihdoin he olisivat yhdessä. Alma palaa muistoissaan vuosien taakse, jolloin nuori laulajatar tutustui naimisissa olevaan säveltäjään, ihaili, ihastui ja rakastui.

Pian käy ilmi, ettei Kuula ollut helppo mies. Vaikka säveltäjä oli itse naimisissa, hän otti oikeuden olla Almasta sairaalloisen mustasukkainen. Seuraavana hetkenä tulee esiin miehen hurmaava puoli, leikittely, hellyys ja tietenkin lahjakkuus.

NÄYTELMÄN käsikirjoittanut Kaarina Pesonen ja dramatisoinnista ja ohjauksesta vastannut Maria Fomin ovat onnistuneet ihailtavasti siinä, että vuosia kestänyt monivaiheinen rakkaustarina tiivistyy tunnin mittaiseen näytelmään niin, että tapahtumat tai henkilöt eivät jää pintapuolisiksi raapauksiksi.

Toivoa ja Almaa näyttelevät amatöörit. Musiikkiopiston pianonsoiton opettaja Jani Pola on toki tehnyt paljon töitä Lappeenrannan kaupunginteatterissa, mutta tekee nyt rohkean vedon hyppäämällä itse näyttelijän saappaisiin. Katri Laatikainen työskentelee tutkijana Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa, mutta on pitkälle edennyt musiikin harrastaja.

Kumpikin näyttelijä onnistuu tekemään roolihahmostaan elävän ja uskottavan. Katri Laatikainen on luonteva ja sympaattinen nuorena ja herkkänä taiteilijattarena, jolle suuri rakkaus merkitsee myös suuria kipuiluja. Jos Alman lyyrisyys on välillä lipsahtamassa liialliseksi, Jani Polan Toivo Kuula tuo näytelmään myös raikasta pilkettä ja huumoria.

Polalla oli aluksi pieniä vaikeuksia kaivaa itsestään Kuulan pimeitä puolia, mutta näytelmän edetessä löytyi myös pirunsilmäisyys.

TOIVO JA ALMA Kuulasta kertovassa näytelmässä olennaisessa osassa on tietenkin musiikki. Kun toinen pääosan esittäjistä on ammattipianisti ja toinen koloratuurisopraano, musiikin olisi odottanut olevan vielä suuremmassa roolissa.

Jälkikäteen ajateltuna niukkuus on hyvä ratkaisu. Kun näytelmä etenee käyttäen hyväkseen pitkiäkin taukoja, musiikkia alkaa jo odottaa. Ei kärsimättömän kyllästyneenä, vaan kuin hyvää ruokaa. Kun se vihdoin saapuu, siitä osaa nauttia. Laatikaisen heleä ääni ja Polan rautainen ammattitaito vastaavat odotuksiin.

Tuijotin tulehen kauan on hyvä esimerkki siitä, ettei vaikuttavan esityksen tarvitse olla mikään spektaakkeli. Se voi olla kuten tämä näytelmä: pienimuotoinen, herkkä, kaunis, hauska, intiimi ja inhimillinen.

Riina Nokso-Koivisto