Hullunkurinen perhe pyörittää ja pyörryttää

Berryn perhe eli John (Niko Saarela, vasemmalla), Lilly (Marjut Maristo), Win (Pekka Valkeejärvi), Franny (Vilma Melasniemi) ja Frank (Juho Milonoff) irrottelevat Susie-karhun (Laura Malmivaara) seurassa. Kuvaaja: Stefan Bremer

John Irving: Kaikki isäni hotellit. Dramatisointi Marko Järvikallas. Ohjaus Johanna Freundlich.
Visuaalinen suunnittelu Kimmo Viskari. Valosuunnittelu Kari Vehkonen. Musiikki Kalle Chydenius.
Kom-teatterissa Helsingissä 5.11.2009.Nokkelaa, hyvin nokkelaa. Ainoastaan lämmin loppusilaus puuttuu.

Yhdysvaltalaisen kirjailijan John Irvingin menestysromaani Kaikki isäni hotellit (1981) on siirtynyt ensimmäistä kertaa teatterinäyttämölle Suomessa. Asialla on helsinkiläinen Kom-teatteri, jota ei toden totta voi syyttää arkuudesta. Marko Järvikallas on mitä ilmeisimmin tehnyt töitä hartiavoimin dramatisoidessaan Irvingin monikerroksisen, symboliikalla, siirtymillä ja sakilla lastatun teoksen.

Tarinassa pyörryttävän kirjava, elämänjanoinen Berryn perhe matkustaa isän (Pekka Valkeejärvi) unelmien perässä maanosasta toiseen. Perustaessaan hotelleja Berryt kohtaavat niin karhuja, huoria kuin vallankumouksellisiakin. Mutta lopulta tärkeämpää on se, millaisia kohtaamisia tapahtuu perheen sisällä. Tämä kyseinen perhe kun on jäsenilleen kaikki kaikessa, autuas kupla, joka ei puhkea lukuisista rei’istään huolimatta.

Järvikallas on siirtänyt Berryn klaanin käänteitä näyttämölle, kuten sanottu, nokkelasti. Välttämättömien käännekohtien lisäksi hän on mahduttanut käsikirjoitukseen kunnon kimpaleet absurdiutta, huumoria ja etenkin seksiä. Väkivaltaisen paljon on pitänyt karsia, tietenkin.

Johanna Freundlichin ohjauksessa keitos on sulava ja mukava - mutta loppua kohden myös haalea. Sillä jos toteutukseen olisi jotakin kaivannut lisää, niin perheen lämpöä, yhteisön tiivistä lämpöä. Sen sijaan näytelmässä korostuu poikkeava ja jollakin tapaa viileä yksilöllisyys. Yksi täyttää koiran, toinen on pakkomielteisen kiinnostunut seksistä, kolmas ei kasva, neljäs perustaa hotelleja, mutta ei osaa pyörittää niitä.

Elämä heittelee, mutta valtavat tragediat jäävät oudon ontoiksi. Loppupuolella, suurten ratkaisujen aikaan, kerronta puuroutuu.

Paljon pelastaa kokonaan elämisen hurma, jota Järvikallas tuo hyvin esille halki näytelmän. Se saa Berryn perheen seikkailun viehättämään varsin pitkään.

Laura Malmivaara ja kummallisella falsetilla operoiva Pekka Valkeejärvi jäävät äidin ja isän rooleissa eräänlaiseksi sarjakuvapariskunnaksi. Heidän suhdettaan kiinnostavammaksi ja uskottavammaksi nousevat heidän lastensa väliset suhteet - ja lasten persoonat ylipäänsä.

Niko Saarela loistaa vähäeleisessä roolissaan Johnina, kertojana ja sisareensa rakastuneena nuorukaisena. Hän siirtyy kertojasta kokijaksi ja takaisin esimerkillisen notkeasti. Vilma Melasniemi tarjoaa Frannyna tehokkaan vastaparin, yliseksualisoituneen elämänahmijan. Marjut Maristo on herkkäotteinen, traaginen Lilly.

Juho Milonoff näyttelee äärimmäisen tarkkapiirteisesti homoseksuaalia Frankia, ylös saakka napitettua nössöä. Taiturimaisesti toteutettu hahmo jakanee kuitenkin mielipiteitä, sillä se on vähällä muodostua yksiselitteisen koomiseksi.

Ainakin tämän katsojan mieltä jää vaivaamaan valkosmokkinen mies (Kalle Chydenius), jolla ei tunnu olevan selkeää sijaa lopputuloksessa.

Kom-tulkinnan taatuin onnistuja on visuaalisesta ilmeestä vastaava Kimmo Viskari. Hänen jäljiltään näyttämö on kalvakka ja runneltu. Kuva kertoo oivasti perheen seikkailujen lähtökohdista ja uuden elämän rakentamisen tavattomasta vaikeudesta sekä antaa tarpeellisesti tilaa oudoille persoonille.

Vaikuttavin on näyttämön takaosassa kohoava ympyrä, joka pyöriessään osoittaa perheelle yhä uusia ovia avattaviksi.

TIINA AHO