Lumikki juuri sellaisena kuin perinteisen sadun haluaakin nähdä

Lumikin metsästä nukkumasta löytävät pöllöt - poikaset ja emo - hellyttävät varmasti kaikkein paatuneimmankin sydämen. Lappeenrannan kaupunginteatterissa loppusyksyn esitettävä balettisatu Lumikki on hieno, kompakti paketti, jonka katsomisesta nauttii joka solullaan. Kuvaaja: Ari Nakari

Lumikki. Käsikirjoitus: Grimmin veljesten sadun pohjalta Eeva Tikka. Koreografia ja ohjaus: Arja Tervo. Koreografia: Juha Kirjonen. Harjoittajat: Anne-Marie Ahola-Hiitola, Kaija Kontunen, Saima Kranig. Skenografia: Riitta Ukkonen. Valot: Raisa Kilpeläinen.
I ensi-illan rooleissa: Anabel Rosental, Tuuli Seppänen, Reetta-Maija Rapo, Silja Saarinen, Suvi Luoto, Katariina Hietala, Hilla Huopio, Sibu Dhliwayo, Anna Erling, Maria Hodokainen, Heikki Kultanen, Mikko Nieminen, Aino Rapo, Roosa Silventoinen, Justus Pienmunne, Ilona Pukkila, Jarno Kolehmainen, Jaakko Kiljunen.
Ensi-illat 30.10. ja 5.11. Lappeenrannan kaupunginteatterissa.Kuvittele, miten söpö pöllönpoikanen voi olla ja lisää tuohon untuvakasaan vielä tanssivan lapsen kauneus.

Pöllönpoikasena tanssivan lapsen täytyy olla yksi ihanimmista tämän maailmankaikkeuden kaikista suloisista asioista. Kun sellainen heittää kupperiskeikkaa ja pyrähtelee emonsa ympärillä siivet lepattaen, on helppo uskoa hyvään ja jättäytyä armollisesti sen vietäväksi niin kuin Lappeenrannan kaupunginteatterissa nähdyssä Lumikissa.

Tanssiopisto Sonja Tammelan ja Lappeenrannan kaupunginteatterin yhteistyönä tehty balettisatu Lumikki on hieno, kompakti paketti. Pitkästä aikaa teatterissa on tarjolla klassikkoesitys koko perheelle.

Lavalla nähdään kaikkien tuntema satu sellaisena kuin sen kaikki pääpiirteiltään tuntevat: On kaunis ja hyvä Lumikki, on paha äitipuoli, Lumikin edessä heltyvä metsästäjä, metsän eläimiä ja totta kai kääpiöt sekä prinssi.

Lumikki on balettisaduksi hyvä valinta, sillä katsoja tuntee tarinan. Klassikkosatua katsoessa ei tarvitse pähkäillä, mitä sanattomassa esityksessä milloinkin tapahtuu: Tuttu tarina kulkee hienosti eteenpäin kun kaikki turhat konstailut on jätetty pois. Katsoja osaa kuljettaa tarinaa päässään, sillä aikaa kun musiikki ja tanssijat tulkitsevat meille sen tapahtumia ja suuria tunteita.

Lumikin rytmi toimii, ja tapahtumat menevät eteenpäin napakkaa tahtia. Ainoastaan aivan alussa Lumikin syntymäpäivien viettoa oli venytetty turhan pitkäksi. Alkukohtaus toisaalta esittelee ison joukon ihmisiä ja sadun lähtötilanteen, mutta tarina ja esityksen rytmi ehtivät sen aikana puuroutua.

Kuninkaan palatsin sali on tietysti hyvä paikka näyttää esittäjäjoukon laajaa volyymia. Pienen kaupungin tanssiopistosta löytyy sekä määrää että laatua. Tänä syksynä monessa eteläkarjalaisessa perheessä säästetään matkarahat, kun ei tarvitse lähteä Helsinkiin joulubalettia katsomaan. Sellainen löytyy aivan omasta kaupungista.

Lumikin tarinaa tulkitaan nykyisin usein uusperheen ongelmien kautta. Äitipuoli lienee saanut pahan klanginsa juuri Lumikin äitipuolesta - oman kortensa äitipuolikekoon on tietenkin kantanut myös Tuhkimon äitipuoli.

Uusperhetulkinta on Lumikin kohdalla toimiva, ja selittää varmaan osaltaan sadun klassikkoasemaa. Klassikot eivät kulu vuosisatojenkaan myötä siksi, että ne kertovat aina uusille sukupolville jotain heistä itsestään.

Mutta Lumikkia voisi katsoa myös naisten välisen kateuden kautta, varsinkin näinä ulkonäköä diktaattorimaisesti painottavina aikoina.

Harva hokee peilin ääressä ääneen, ken on meistä kaunehin, mutta kamppailua käydään jokaisen pään sisällä, jonne peili on siirtynyt. Kauneusihanne on saattanut vaihtua missistä malliksi, mutta samasta asiasta siinä on kysymys: naisen itsetunto ja arvoasemakin on kiinni hänen ulkonäöstään.

Ensimmäisessä ensi-illassa Lumikin roolin tanssi viehko Anabel Rosental, hänen tulkintansa Lumikista ostaa mukisematta. Rosental on päässyt tanssissaan tasolle, jossa askeleet ja käsien asennot ovat jotain muuta kuin tekniikkaa. Hän kertoo niillä pakahduttavasti Lumikin tunteista; niin ilosta kuin peloistakin.

Illan upeimmasta esityksestä vastasi Aamunhaltiattarena sekä peurana tanssinut Tuuli Seppänen. Aamunhaltiattarena hän vielä haki sitä, mihin peurana ylsi: hohteeseen, joka tanssijasta parhaimmillaan katsomoon asti säteilee.

Sydänsulatusosasto löytyi pöllönpoikasista sekä kääpiöistä, jotka olivat kumpikin ominaisuuksiltaan pikemminkin tiivis ryhmä kuin joukko erilaisia yksilöitä. Kumpikaan ryhmistä ei kuitenkaan kutittele pelkästään suloisuudellaan tai huumorillaan, myös heidän esiintymisessä on kysymys tanssimisen taidosta.

Kaupunginteatterin näyttelijöistä lavalla nähtävä Ilona Pukkila tulkitsi kuningatarta komeasti. Pahuus ja pahansuopaisuus ilmeni hänessä sormenpäitä myöten.

Arja Tervon ja Juho Kirjosen kääpiöiden koreografia ei ole sortunut kuvittamaan Lumikkia tai hakemaan irtopisteitä disneymäisellä söpöstelyllä. Oivallukset sekä tanssillisen käsialan sisäinen tuntuvat katsomossa asti.

Osa koreografista onnistumista on myös erilaisten tanssityylien käyttäminen. Metsän yönoliot toimivat nykytanssina hienosti, ja luovat paitsi rytmin myös toimivan tunnelman muutoksen.

Tervon eri säveltäjiltä valitsema musiikki kuulosti kuin yhdeltä teokselta, ainakin klassista musiikkia vähän kuuntelevaan korvaan. Säveltäjät tuskin kääntyilevät haudassaan, saattavat hiljaa mielessään ihmetellä, kuinka koherenttia musiikkia saa aikaiseksi kun tietää, mitä lopputulokselta haluaa.

Tervo on taatusti balettiyhdistys Attitydilta ensi-illassaan saaman Sonja-stipendinsä ansainnut.

Riitta Ukkonen oli rakentanut Lumikkiin pikemminkin juurevan kuin pröystäilevän lavastuksen, se toimi sellaisenaan hienosti. Katsomossa istuneet pienet tytöt saivat katsella kauniita pukuja kauniiden nuorten naisten päällä, ja kääpiöiden mökin tunnelma oli rakennettu muutamalla asiankokoisella esineellä.

Katsomossa istui paljon pieniä, alle esikouluikäisiäkin lapsia. Ei kuulunut sihinää eikä puhinaa. Se kertoo siitä, että vajaan kahden tunnin esitys piti pihdeissään. Saduilla on se ihmeellinen taika.

LIISA KUKKOLA