Herätys smedsiläiseen tapaan
21.9.2009 4:00
Mental Finland. Käsikirjoitus ja ohjaus Kristian Smeds, dramaturgia Ivo Kuyl, videosuunnittelu Ville Hyvönen, koreografia Ari Numminen, skenografia Juraté Paulekaité, valosuunnittelu Gérard Maraite, äänisuunnittelu David Simeon Lipp ja Thomas Binder-Reisinger
Näyttelijät Hannu-Pekka Björkman, Tarja Heinula, Kalle Holmberg, Eva Klemets, Tommi Korpela, Janne Reinikainen ja Juhan Ulfsak. Tanssijat Stefan Baier, Domenico Giustino, Laura Lee Kamppila, Milla Koistinen, Milton Paulo, Eleonore Valère ja Ana Cristina Velasquez.
Ensi-ilta Suomen kansallisteatterissa16.9.2009.Vaikka kansallisteatterin nostolaitteiston tekniikka ei toiminut ensi-illassa, oli Kristian Smedsin Mental Finland kaikin puolin loistokas. Näyttelijät ja tanssijat huipputaitoisia, tanssit upeita itsenäisinäkin, äänet ja valot mahtavia. Sekopäiset tarinat ryöppysivät yli näyttämön, ja katsojia vietiin lujaa. Ja ei, ei ollut tylsää.
Sanoi Smeds itse mitä tahansa, Mental Finland on kuva suomalaisuudesta, ja vain suomalainen voi raadella vihdan yhtä katkerasti kuin Hannu-Pekka Björkman tekee sen arabin roolissa.
Mental Finlandin tulkitseminen eurooppalaisuuden metaforana olisi tosin miellyttävämpää, sillä me suomalaiset näyttäydymme ahdasmielisinä ja sikailevina törppöinä, joiden ainoa master plan on lopulta ”tapetaan ne kaikki”. Ehkä siksi suomalaisia on jäljellä näytelmän tapahtuma-aikaan vuonna 2069 enää yksi kieroon kasvanut junttiperhe.
Episodimainen tarina lähtee Brysselin laidalta, missä suomalaisheimo elelee rekkakontissa. Koko teoksessa huomattava osuus on tanssijaryhmällä, joka toimii peilinä suomalaisten vihamieliselle nurkkakuntaisuudelle, mutta myös vie juttua eteenpäin. Ajallisesti pitkät tanssiosuudet vahvistavat metafora-ajatusta, ja tanssien kautta katsojalle jää aikaa miettiä ja tulkita mistä oikein on kysymys.
Alkupuolen unenomainen uintikohtaus on kaunein. Siinä yhdistyy onnen odotus, tuhon pelko ja ihmisen säälimättömyys. Visuaalisestikin voi tuntea olevansa veden alla, kiitos Ville Hyvösen videotekniikan. Eva Klemetsin lumoavan surullinen laulu riipii mieltä, vaikka se ei edes pääse kunnolla alkuun.
Mutta hei, ei tässä oltukaan unimaailmassa, surrealismilla on muitakin muotoja. Yhtäkkiä ollaan villin lännen elokuvassa, polkupyöräratsulla on hirven pää, ja gangsterit puhuvat tankeroenglannin välillä suomea.
Tuntemattomasta tutulla tavalla yleisö joutuu altavastaajaksi. Meitä haukutaan hienosteleviksi kulttuurihörhöiksi ja vaaditaan näyttelijöiden palkanmaksajiksi (kun Smeds kuulemma on tärvännyt rahat). Ja kun se ei näytä onnistuvan, meidätkin ammutaan kaikki.
Yleisö ratkeaa viimeistään silloin, kun Hannu-Pekka Björkman kiekaisee arabialaisen joikunsa, josta alkaa hurja pakomatka. Kohtauksessa liikutaan sketsiviihteestä vertauskuvalliseen draamaan ja takaisin häätanssin ja akrobatian kautta ja päädytään saunan nurkalle Finlandiaan. Videokuvan avulla olemme samaan aikaan saunan ulko- ja sisäpuolella, mielessämme pahaenteinen tietoisuus suomalaisten maahanmuuttaja-asenteista.
Björkmanin kameleonttimaisia näyttelijäntaitoja ihaillen voi todeta, että jos naurammekin vieraan kulttuurin omituisuuksille, nauramme myös itsellemme. Koska nauru jähmettyy naamalle, ei se ehdi vääntyä itkuksi, kun meille esitellään suomalaisperheen kaappiluurangot, raiskaukset ja lapsenmurhat. Viimeistään yhteismasturbointikohtaus banaanien kanssa saa naamat irveeseen. Onko tämä kaikki välttämätöntä? Jos kysymyksessä ei ole Paras vitsi itkettää -kilpailu, täytyy tosiaan siirtyä metatasolle tulkitakseen örvellyksen kaikkia muotoja.
Kun joulupukille käy huonosti, voi vain sanoa, että mitäs kävi pehmoilemaan, kun jo kertaalleen oli pistoolin kahvassa kiinni.
SOILI HÄMÄLÄINEN
