Rakkaus ei jaksa kulkea postikortissa

Reko Lundán: Aina joku eksyy. Ohjaus: Jukka Keinonen (vierailija). Lavastus: Mikko Rantanen (vier). Puvustus: Sari Suominen (vier.). Valot Tomi Suovankoski (vier.) Äänet: Keijo Miettinen.
Rooleissa: Kari Kinnari, Sari Anria, Ulla Järnstedt, Pekka Räty, Aki Honkatukia, Marko Kurikka, Veera Pulkkinen, Pirja Arponen.
Ensi-ilta Teatteri Imatrassa 16.9.2009.Kahdeksan pistettä Aina joku eksyy näytelmälle ja Teatteri Imatran tulkinnalle siitä maksimipistemäärän ollessa viisi. Reko Lundánin ilmiömäisen elinvoimainen, koskettava ja viisas teksti kietoo katsojansa heti eikä päästä irti teatterista poistuttuakaan.

Kotiin palattuaan on pakko mennä tyttären huoneeseen ja silittää tämän tukkaa. Hän nukkuu eikä luultavasti tunne paijauksesta mitään - mutta jos kättä pakottava hellyys siirtyisi perhosena tämän uneen.

Niin pakahduttavaa ja rankkaa on äidin ollut katsoa, kuinka toisen äidin elämässä ei ole hetkiä silittää oman tyttären hiuksia että omat tunteet on pakko saada päivitettyä hyvän puolelle.

Kyynelien pyyhkimisen kanssa vuorotellen saa teatteri Imatrassa nauraa sielunsa kyllyydestä. Aina joku eksyy on käsittämättömän ihmeellinen näytelmä: nauru ja itku kulkevat sulassa sovussa vuorotellen ja toisinaan jopa käsi kädessä.

Naurupuolesta pitävät huolen karikatyyrimaiset mutta silti niin tunnistettavat kohtaukset esimerkiksi koulusta, upseerikerholta, hiihtokilpailuista ja lasten leikeistä luoden samalla näytelmän arjen ja sulattaen katsojan sydämen. Surullisemmat kohtaukset rikkovat sekä arjen että katsojan sydämen: hyvästä tahdosta huolimatta kaikki eivät aina jaksakaan rakastaa.

Aina joku eksyy on ihan tavallinen suomalainen perhetarina. Koivujen keskellä kasvaa ja suunnistaa Vehmasen perhe, jonka tytär kiteyttää lapsuutensa kuluneen rasteja etsiessä ja hautajaisissa käydessä.

Raskaimmat hautajaiset Hannalle (Ulla Järnstedt) ovat oman äidin. Sen jälkeen nuori tyttö jää ilman äidin ohjaavaa ja paijaavaa kättä, ja omat käsivarret ovat koko ajan kyynärvarsia myöten taikinassa.

Haudan takaa Hannalle puhuu vain ankara, vaativa äiti. Vaikka Hannan isän elämän motto onkin ”vesat aina ensin”, ei isän elämään mahdu kunniallisten harrastusten lisäksi juuri muuta kuin työntekoa. Miten sitä nyt sarkatakkinen muutakaan osaisi.

Rakkaus Ripaan (Pekka Räty) tuntuu parantavan kaiken Hannan elämässä. Huippumahtava elämä Hesassa kuitenkin särkyy, sen enempää Hannasta kuin Ripastakaan ei ole vanhemmiksi tai puoli-soiksi. Lapset jäävät isälle ensin äidin tahdosta, sitten äidin tahdon vastaisesti.

Näytelmän tämä hetki tapahtuu Koskelan sairaalassa. Hanna on juonut viimeiset 28 vuotta ja kärsii aivovauriosta. Hannan kaksoslapset Aki (Kari Kinnari) ja Liisa (Sari Anria) tuovat äidille rinkeleitä ja tupakkaa ja selvittelevät sekä keskinäisiä välejään että suhdettaan alkoholistiäitiinsä.

Aina joku eksyy näyttää kertakaikkisen todeksi sen amerikkalaisen näytelmäkirjailija Clare Boothe Lucen toteamuksen, että rakkaus on verbi. Sitä ei voi lähettää postikorteilla, se täytyy koko ajan todentaa käsillä, huolenpidolla, läsnäololla.

Akilla on sentään isä, joka leikkaa tämän tukan, mutta Liisa joutuu kampaamaan pitkät hiuksensa aivan yksin. Siksi Akilla on enemmän eväitä selvitä omasta elämästä kuin Liisalla, jonka sisuskunta täyttyy pikkuhiljaa vihasta.

Kaikki näyttelijät tekevät useita rooleja näytellen sekä lapsia että aikuisia jopa sukupolvien yli. Ratkaisu korostaa hienosti sukupolvien välillä kulkevia näkymättömiä ketjuja; isien ja äitien teot ja tekemättä jättämiset vaikuttavat meissä aina niin hyvässä kuin pahassakin.

Ulla Järnstedt on Hannana riipaisevan hyvä, mutta niin on Pekka Rätykin Ripana. On hienoa nähdä heissä kummassakin roolihahmojen elämä ruumiin elekieltä myöten. Hannan hartiat painuvat vastuuttomuudesta, Ripan rinta nousee sitä myöten kun mies kasvaa huithapelista aikuiseksi.

Loistavia ovat kuitenkin kaikki. Pinja Arponen korjaa ensin potin luokan hikipinkona ja sitten isän uutena naisena. Sari Anriaa tekisi mieli mennä halaamaan, kun tämä lapsena jää niin paljosta vaille ja joutuu kantamaan vastuuta, johon lapsella ei kertakaikkiaan ole eväitä. Kari Kinnarin posket hehkuvat Akin saadessa isältä huomiota.

Kaikista lapsia esittävistä näkee niitä paloja, joita meistä kaikista löytyy erilaisina annoksina. Pelkoa, intoa, hyväksytyksi tulemisen halua, ikävää, iloa.

Jukka Keinonen on ohjannut Lundánin tekstin hengityksen rytmissä. Yksi hieno esimerkki, jolla hän kertoo Lundánin kirjoittamaa tekstiä on musiikki.

Islantilaisen Sigur Rós -yhtyeen musiikki vie suoraan Aina joku eksyy -näytelmän sisimpiin kuorikerroksiin. Alun melankolinen Vaka ja lopun toivoa antava Samskeyti kertovat sävelillä sen minkä Lundán on kirjoittanut tekstiksi.

Siinä välissä soivat tutut rakkauslaulut, jotka vievät siihen nostalgiseen aikaan meidän kaikkien elämässä, kun kaikki oli vielä mahdollista eikä mikään ollut mennyt väärin.

Aina joku eksyy on rivolookisen hyvä näytelmä. Sen katsottuaan muistaa itsestään asioita, jotka on jo unohtanut.

Ja se näyttää, miten niiden asioiden kanssa pystyy elämään.

Antamalla anteeksi ja sopimalla sekä itsensä että muiden kanssa. Niidenkään avulla elämästä ei tule helppoa, mutta ne ovat ainoat vaihtoehdot jaksaa olla elämän syrjässä kiinni.

LIISA KUKKOLA