Lumottu linna näyttää juuri tältä

Kaunottaresta (Satu Taalikainen) olisi paljon opittavaa: hän näkee erilaisuuden ja kauheuden läpi ihmisen sydämeen ja uskoo kaikista vain hyvää. Kuvaaja: Marja Seppälä

Lapsia aivan täynnä olevassa Kouvolan teatterin katsomossa on nykyisten tilastojen mukaan pakko olla jokunen ADHD-tapauskin. Sellainen, jonka keskittymiskykyä ja rauhatonta olemusta aikuiset jaksavat aina siunailla.

Kouvolan teatterin pyörivä lava lumoaa katsojat teatteritaiallaan. Tai se satumainen maailma, joka sen päälle on rakennettu.

Nyt se on vihdoinkin todistettu: ADHD on aikuisten keksintöä. Kaikki ovat hiirenhiljaa ja seuraavat edessään pyörivää tarinaa.

Kaunotar ja Hirviö on iki-ihana, klassinen satu, jossa paha saa häntänsä ja hyvä palkankorotuksen.

Satuahan Kaunotar ja Hirviö on alkuasetelmiaan ja s myöten: eihän kukaan ulkoisesti kaunis ole vielä hyvä ja vaatimatonkin. Sellaisella yhdistelmällä ei tässä huippumallien maailmassa pääse kuin lähihoitajaksi vanhustentaloon - eikä siitä makseta juuri mitään.

Mutta hyvä ja kiltti tämä meidän Kaunotar on - jopa niin kiltti että uhraa itsensä, jotta isä pelastuisi Hirviön asettamalta kuolemantuomiolta. Sellainen luokiteltaisiin nykyisin alta aikayksikön läheisriippuvuudeksi.

Ennen kuin Kaunotar joutuu Hirviön linnaan, hän on hoitanut isän ja kolmen siskoksen taloutta yksin, lukenut kaikki käsiinsä saamat kirjat ja hankkinut tällä kaikella itselleen aimo annoksen sydämen sivistystä. Sellaisesta ei nykyisin makseta kuin satunnaisesti apurahoja.

Kouvolan teatterin Kaunotar ja Hirviö on Sirkku Peltolan dramatisoima, mikä kuuluu ja näkyy tekstissä hienolla tavalla. Tämä ei ole siloiteltua Walt Disney -tuotantoa vaan satua, joka toimii ja tuntuu.

Lapsikatsojille ei ehkä avaudu Peltolan osuvat heitot Kaunottaren siskojen avioliittojen toimivuudesta, eivätkä he osaa yhdistää niitä iskän ja äiskän liittoon, mutta ei tarvitsekaan: Kaunottaressa ja Hirviössä on kaikille avautuvat tarinan tasot, eikä niistä mitään ole rakennettu toisen kustannuksella.

Minna Nurmelinin ohjaus on vahvaa tiivistettä, mutta se kykenee silti rakentamaan hahmoistaan eloisia ja rakastettavia. Itku ei ollut kaukana tarinaa seuratessa - se on silmässä.

Viimeistään silloin, kun Hirviöstä on tullut prinssi ja sadun eri aikatasot limittyvät toisiinsa upealla tavalla, ei voi kuin kadehtia kouvolalaisia heidän pyörivästä lavastaan. Ja kiittää tekijöitä sen nerokkaasta käytöstä.

Kaunotar ja Hirviö on tarinaltaan nautittavaa teatteriviihdettä, ja se on ylöspanoltaan yksinkertaisesti upea. Vierailijat Kati Lukka ja Reija Laine vievät katsojan maailmoihin, joita Henkka ja Maukka -maailman kuluttaja ei edes tiennyt olevan olemassa.

Kouvolan teatterissa on päätetty satsata koko perheen näytelmään, eikä katsojia totisesti pyydetä päässään kuvittelemaan Hirviön linnaa vaan se luodaan näyttämölle lavasteilla, äänillä ja valoilla.

Eikä se ole tylsä näköispatsas vaan mielikuvituksen riemuvoitto, joka kutittelee mukavasti omia sisäisiä mielikuvia lumoton linnan kaikista mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista.

Olen nähnyt myös Helsingin kaupunginteatterin Kaunotar ja Hirviö -musikaalin, jonka tehot perustuivat spektaakkelimaisuuteen. Kouvolan teatterin Kaunotar ja Hirviö on lumoavampi, houkuttelevampi, intiimimpi ja paljon satumaisempi.

Satu Taalikainen ei käy edes ällöttävän makeilun rajoilla esittäessään putipuhdasta ja syvänhyvää Kaunotarta vaan on juuri niin oikeudenmukainen ja reilu kuin Kaunottaren kuuluukin olla. Ja kaunis.

Hirviö, muun muassa elokuvasta Onni von Sopanen tuttu, Jarkko Pajunen hätkähdyttää ensin ulkomuodollaan mutta voittaa kuitenkin helposti puolelleen. Kovat koettelemukset karsivat prinssistä lopuksi kaiken turhan lyyrisyyden, prinssinä Hirviö on varsin proosallinen.

Se on kaunis, ja se on ihana. Se on kuin keväinen päivä, joka lunastaa kaikki siihen ladatut, suuretkin odotukset.

LIISA KUKKOLA