Pohjalaisuuden ytimessä

Maskuliinisuus ja feminiinisyys kohtasivat Pohjalaisissa, kun Jaakko Kortekankaan karkea baritoni yhdistyi Helena Juntusen herkän kristallisointiseen sopraanoon. Kuvaaja: HEIKKI TUULI

Leevi Madetojan Pohjalaisia-ooppera maalaa leveällä siveltimellä synkän ja molliviritteisen musiikillis-draamallisen kuvan sortovuosien Suomesta. Pohjalaiseen tapaan lempi leiskuu, häjyt tuloo, puukot heiluvat, ja juodaan viinaa, mutta perimmiltään ollaan kuitenkin perisuomalaisen rehtiä ja reilua kansaa.

Kyseessä on selkeästi kansanlauluihin pohjautuva kansanooppera. Niistä Tuuli se taivutti koivun larvan kulkee orkesterisatsissa läpi teoksen ja soi kuulijan korvassa vielä pitkään esityksen jälkeenkin.

Pohjalaisten libretto rakentuu voimakkaan epätoivoisen rakkauden ja siitä syntyvän jännitteisen väkivallan ympärille. Vallesmanni on vanginnut Antti Hangan (Jyrki Anttila), joka puukotti vihapäissään suutaria, kuin tämä oli pilkannut Antin morsiamen, Maijan (Riikka Rantanen) siveellisyyttä.

Kun Antti on kahleissa, körttiläisyyteen kääntynyt Maija yllyttää Anttia karkaamaan Ruotsiin tai Norjaan. Antti karkaa, mutta Maijan veli Jussi (Jaakko Kortekangas) saa syyt niskoilleen.

Vallesmanni (Jyrki Korhonen) ei täysin noudata lakia, vaan käyttää sitä lähinnä talonpoikien kurittamiseen ruoskan avulla. Tämän johdosta Jussi puukottaa lopuksi vallesmannin hengiltä.

Oopperan henkilöohjaus oli erittäin onnistunut, rehellinen ja aito. Jussi Tapola on tällä kertaa ylittänyt itsensä.

Jaakko Kortekangas vahvana Jussina istui hyvin rooliinsa. Mies oli päältä kova kuin kivi, mutta sisältä herkkä ja altis Liisan, Helena Juntusen, tyttömäisen naiselliselle viehätysvoimalle.

Jyrki Anttila Antin roolissa lauloi kahleissa tuskaisella äänellä Nyt mua vierähän linnasta linnaan, ja Riikka Rantanen kamppaili polttavan rakkauden ja ankaran körttiläisyyden välillä. Kohtauksessa oli tavoitettu jotain konkreettista pohjalaisen miehen ja naisen välisestä suhteesta.

Varsinaisia näyttäviä kuorokohtauksia tässä teoksessa oli vähän, mutta ne olivatkin erityisen vaikuttavia. Jouni Kokoran ja häjyjen sisääntulo oli ylittämätön.

Musiikinjohdosta vastannut Kari Kropsu oli hyvin sisäistänyt teoksen musiikillisen luonteen, vaikka balanssi orkesterin ja laulajien välillä ei aina ollutkaan parhaimmillaan. Mieslaulajat joutuivat tämän takia toisinaan tarpeettomasti huutamaan.

Madetoja oli kuorosäveltäjänä ylittämätön, mutta kansanlaulujen taipuminen aarioiden veroiseen muotoon jää ymmärrettävistä syistä vajaaksi. Kansanmelodioihin pohjautuva yksinkertainen tematiikka ei riitä nostamaan tätä teosta merkittävän oopperakirjallisuuden joukkoon.

Kuitenkin Madetojan selkeän moderni ekspressionistinen ote satsissa ja sen orkestraatiossa pelastaa teoksen taiteellisuuden ja antaa myös vauhtia draaman ristiriitaisimmille kohdille.

Sykähdyttävintä tässä teoksessa on se, että se vielä nykypäivänäkin kykenee tavoittamaan suomalaisen ihmisluonteen aitouden.

JOUKO NIKKINEN