Halkaistut sekunnit
18.9.2008 4:00
Eeva-Mari Haikalan taide on hiljentävää, ja katsojan on taivuttava siihen.
Se näyttää olevan välineidensä takia urbaania, mutta tämä näyttely onkin maaseudun nostalgiaa. Kuitenkin Haikala liikkuu sujuvasti kaupungin ja maaseudun välillä. Edellisessä näkemässäni Haikalan näyttelyssä videon taustalla oli kaupunkimaisema.
Näyttelyn kaksi äänetöntä videota ovat niukkoja. Toisessa narulle ripustetut lakanat heiluvat tuulessa. Videon jännitysmomentti on se, kun nainen tulee korjaamaan lakanoiden asentoa. Toisessa videossa on niitty, jossa heinät heiluvat.
Haikala on intertekstuaalinen erilaisilla tasoilla. Tuulessa mykkänä liikkuva heinä tuo mieleen Tarkovskin elokuvat. Samantyyppinen mystinen tunnelma on myös videossa. Ehkä katsojan odotushorisontti vaikuttaakin katsomiskokemukseen. Katsoja jää odottamaan, mitä tapahtuu, jolloin tapahtumattomuudesta tulee melkein pyhä kokemus.
Haikala näyttää kaipaavaan jonnekin puhtaaseen tilaan, pysäytettyyn tilanteeseen. Haluamme säilöä jonkun vaikuttavan hetken. Kukat maljakossa alkavat kuihtua, lehdet alkavat pudota. Maaseutumaisen talon tuvassa on vanhahko tunnelma.
Haikalan ilmaisu on niukkaa ja kuitenkin hän antaa monenlaisia viitteitä.
Carl Larsson -kuvitetulla tarjottimella on sipuli. Larsson edustaa romantisoitua ruotsalaista kotia, ja sipulia tavallista arkea tai mestari K:ta. Ruusukuvat viittaavat kukkamaalauksen traditioon.
Haikala tekee omanlaisiaan asetelmia, mutta teoksia voi katsoa maalauksina. Kuvia pidempään katsottaessa niistä alkaa löytää runsautta, ehkä myös lievää romantisointia. Mutta niinhän näyttelyn nimikin ohjaa: jonkin nostalgian äärellä ollaan.
PÄIVI RUUTIAINEN
Eeva-Mari Haikala: Yritys pysäyttää hetki (joskus nostalgiaksikin kutsuttu)Galleria Pihatto 10.9.-5.10.2008
