Rillumarei muutti yksiöstä suureen saliin
11.1.2010 4:00
Suosittu Päivänsäde, minä ja menninkäinen siirtyi suurempiin tiloihin Jukola-saliin.
Kuvaaja: Ari Nakari
Yrjö Juhani Renvall: Päivänsäde, minä ja menninkäinen. Ohjaus: Anne Niilola. Lavastus: Anne Niilola, Lavastamo. Puvut: Anne Niilola, Asta Kolehmainen. Valot: Topi Jukka. Äänet: Marvin Martin, Jari Vähämäki. Musiikin harjoitus ja sovitus: Jani Pola.
Rooleissa: Seppo Kaisanlahti, Sirja Sauros, Heikki Pirhonen, Jussi Johnsson, Samuli Punkka, Reijo Kanerva, Saimi Kaisanlahti, Eino Kaisanlahti, Jani Kassinen, Sari Rautio-Korman.
Uusintaensi-ilta Lpr:n kaupunginteatterin Jukola-salissa 9.1.2010.Rillumareita ei saanut 1950-luvulla soittaa radiossa, ja tuon ajan kriitikot arvostivat sitä kulttuurimuotona yhtä paljon.
Mutta Reino Helismaa oli oikeassa, tai ainakin musiikkinäytelmän Päivänsäde, minä ja menninkäisen kirjoittanut Yrjö Juhani Renvall kirjoittaessaan kuolemaa odottavan Helismaan suuhun lauseen: ”Minä kuolen, mutta Repe elää.”
Reilut 50 vuotta sitten mikä tahansa kaupunginteatteri olisi tehnyt taiteellisen itsemurhan esittäessään rillumareita - tai ottaessaan Helismaan kirjoittamat iltamat ohjelmistoonsa vaikka sitten vain yhdeksi illaksi. Nyt Renvallin kirjoittama näytelmä pitää siirtää pieneltä puolelta isolle puolelle, jotta mahdollisimman moni halukas pääsisi rillumareista nauttimaan.
Kriitikotkin rakastavat Repeä ja muita kansantaiteilijoita, olisi melkein julkinen itsemurha olla rakastamatta. Taide on demokratisoitunut ja häivyttänyt turhia raja-aitojaan.
Päivänsäde, minä ja menninkäinen -näytelmän siirtäminen Veeran kammarista Jukola-saliin näyttäytyy aika lailla pelkkänä teknisenä siirtona.
Näytelmä liikkuu vain sivuttaissuunnassa, ja lavan syvyyttä käytetään hyvin säästeliäästi - mutta kun sitä Masan kuolemassa käytetään, se toimii erittäin tehokkaasti.
Toisinaan tuntuu, että siirto ei palvele kuin katsojalukuja, ison näyttämön esirippukin on vain puoliksi auki. Katsomossa kalvaa tunne kuin 20 neliön yksiön huonekalut olisi siirretty 150 neliön lukaaliin, eli tyhjältä ja vähän paljaan köyhältäkin lopputulos näyttää.
Eihän rillumarei kristallien sekaan sopisikaan, mutta läpihuutojuttuna ei siirtoa kannata tehdä.
Näyttelijä Anne Niilola on ohjaamisen lisäksi lavastanut ja puvustanut näytelmän alun perin Veeran kammariin, jossa pelkistetyt ratkaisut ovat ainoita oikeita. Isolle puolelle näytelmää siirrettäessä hänelle olisi varmaan skenografien apu kelvannut.
Sisältöön ulkoiset asiat eivät vaikuta, rillumarei toimii ja tarina etenee koskettavasti. Tutut laulut ja näyttelijöiden virtuoosiset suoritukset korvaavat ulkoiset puitteet. Niitä ei jää tuijottamaan eivätkä ne häiritse.
Samuli Punkan fyysisyys on uskomattoman hienoa ja palvelee sekä roolihahmon että koko näytelmän rakentumista ja rytmiä. Seppo Kaisanlahden eleetön tulkinta Helismaasta, sekä näytellen että laulaen, on vaikuttava, ja Jussi Johnssonin Esa Pakarinen on vivahteikas, ei vain se lupsakka savolainen, jollaiseksi roolihahmot hänen julkisen kuvansa muovasivat.
Eino ja Saimi Kaisanlahti ryöväävät katsojan sydämen joka kerta lavalle tullessaan, eivätkä pelkällä suloisuudellaan.
Renvallin teksti ja draama lähtevät kulkemaan kuin Meksikon pikajuna, kun näytelmän tapahtumat pääsevät kiertueelle asti. Vaikka tapahtumat ulkoisesti iltamameininkiin ja estradiviihteeseen perustuvatkin, elämän ja taitelijan isoista asioista tässä on kysymys.
LIISA KUKKOLA
