Välierät laittoivat pakkaa kivasti sekaisin

5.1.2010 4:00

Lappeenrannan laulukilpailut välierät III ja IV 

Välierät on käyty ja finalistien nimiä odotellaan.

Jotenkin koko välierästä jäi hieman vaisu maku. Miesten sarja on niin epätasainen kuin vain olla voi ja finalistien valinta Torikkaa lukuunottamatta on ihan mieltymysjuttu. On siinä tuomareilla miettimistä.

Kaiken kaikkiaan on harmi mieslaulajien vähyys ja tason kirjavuus. Eduskunta voisi uudessa tuntijaossaan ottaa huomioon, että taito -ja taideaineiden tuntimäärää lisätään. Kyse ei ole vain pienen ammattikunnan, laulajien intresseistä, vaan tutkimuksen mukaan laulu ja musiikki yleensäkin edistää terveyttä ja hyvinvointia.

Juha-Pekka Mitjonen tuntui olevan täysin kuutamolla aluksi. Liekö saksan kieli ollut kompastuskivi, vai viinan (viinalaulujen) voimallako tapahtui piristyminen loppulauluihin. Harmittava takaisku, sillä äänessä on kuitenkin sävyä ja sointia.

Mika Nisulalle kävi hieman samalla tavalla Salmenhaarojen ja saksalaislaulujen kanssa, joissa ei tuntunut olevan kovaa ydintä olleenkaan. Jouni Someron pianismi ei myöskään ollut paras tuki sävyjen etsinnässä. Tostin lauluissa, jotka kaikki olivat samankaltaisia, oli kuitenkin sitten italialaisen hehkutenorin ääntä.

Waltteri Torikan esityksessä mennään koko ajan musiikin ehdoilla ja tekninen osaaminen on niin hyvin peitetty, että se ei ota roolia missään vaiheessa ja laulajalla jää aikaa tunnelmien välittämiselle. Välierien parhaimmistoa.

Niklas Vepsällä on mielenkiintoinen karikuuvamainen kähinä äänessään. Liekö vakio-olotila vai satunnainen ilmiö. Vepsän suoritukset ovat yllättävän epätasaisia ja taso vaihtuu kappaleen sisälläkin. Kesken kaiken hienosti soivien jaksojen väliin tupsahtaa latauksen loppumisen merkkejä ja sitten taas tilanne korjautuu yhtä yllättäen kuin tulikin.

Naistensarjassakin omat aatokseni muuttuivat sitten alkuerien kovin. Pauliina Linnosaaren suoritus ei yltänyt alkuerän tasolle. Äänessä oli metallisuutta, josta tuntui puuttuvan taustalta se soinnin ydin, jolla linjaa ja musiikin intensiteettiä rakennetaan.

Olga Nikolskaja-Heikkilä on muusikko sielultaan. Vaikka ylärekisterissä on kireyttä ja ääni on kaponen, on tulkinnassa voimaa ja välityskykyä. Tuntui siltä, että hän oli laulajista ainut, joka unohti olevansa kilpailussa ja teki, mitä osasi; kertoi tarinoita.

Hanna Rantalan ääni oli sitten alkuerien muuttunut niin paljon, että liekö flunssa vaivannut vai ääni vain muuten rasittunut. Alkuerän herkuttelu ja äänellä leikittely olivat poissa ja tekeminen oli pakotetun tuntuista. Toivottavasti kyseessä on nopeasti ohimenevä häiriö.

Marjukka Tepponen oli illan parantajia. Tekeminen oli vapautuneempaa, vaikka kasvanut vibrato hieman voisikin väsymyksestä kieliä. Rachmaninovin lauluissa oli tunnelmaa ja syvyyttä.

Kellekään näistä laulajista ei tekisi pahaa kielenhuollolliset toimenpiteet. Suomen kielestä puuttuvat konsonantit k, p, t, h, saksankielisissä lauluissa kuulee ä-äännettä ja soinnilliset ja soinnittomat äänteet ovat suloisesti sekaisin muutamia helmiä mainitakseni.

Musiikin ja tekstin sisällön välittäminen yleisölle on mielenkiintoinen asia. Sitä ei voi tehdä tekemällä, ei elein eikä ilmein, vaan sen on pulputtava musiikista ja sanoista, joiden merkitystä tietysti jonkinlainen kielenhallinta ja ehdottoman tarkka artikulaatio auttavat.Selkeä artikulaatio on kuin opaskoira sokealle, jos se mielikuvana asiaa yhtään tarkentaa.

JUKKA LIND