Lahtelaisten puoliverevää Verdiä

Kalle Koiso-Kanttila ja Merle Silmato oopperassa Trubaduuri. Kuvaaja: Tarmo Valmela

Lahden ooppera: Giuseppe Verdin Trubaduuri. Sinfonia Lahti johtajana Atso Almila.
Lahden kaupunginteatteri. Arvio ennakkonäytöksestä 12.1.La Traviata Kuusankoskella elokuvateatteriversiona, Trubaduuri Lahdessa tulevina viikkoina ja Rigoletto Pohjois-Kymen musiikkiopiston seuraavana produktiona — oopperamestari Giuseppe Verdin niin sanotun romanttisen trilogian kolme oopperaa ovat kuin sattumoisin esillä seudullamme ajallisesti lähellä toisiaan.

Lahtelaisten Trubaduuri-esitys oli monella tapaa varsin onnistunut. Verdin verevä musiikki soi yllättävän hienosti Lahden teatterin olemattomassa jälkikaiussa. Puikkomies Atso Almila sai homman toimimaan, vaikka korppukuiva akustiikka selvästi vaikeutti Lahti Sinfonian muusikoiden työtä. Otteessa oli verevyyttä, kulminaatioissa järisyttävää tehoa, ja eriaikaisuuksista huolimatta laulanta ja orkesteri pysyivät samalla kartalla ilman vakavia vaaratilanteita.

Hienot lavasteet loivat synkeän miljöön, ja niiden käyttö oli toimivaa. Ohjaaja Janne Lehmusvuo hyödynsi lavan korkeuden säätömahdollisuuksia kätevästi, eikä joukkojen liikuttelukaan ollut hullumpaa.

Solistikaartissa oli sitten enemmän hajontaa. Melko lyhyellä varoitusajalla kreivin rooliin hypännyt Raimo Laukka lauloi rutinoidun pätevästi, mutta oli riutuvasti rakastuneena hahmona melko valju. Hänen laulullinen osaamisensa paikkasi kuitenkin paljon, ja esimerkiksi loppuduetto Leonoran kanssa oli hienoa kuultavaa.

Miina-Liisa Värelä oli Leonorana solistien ykkönen. Roolin edellyttämä herkkyyden ja voiman yhdistelmä tuli kokonaisvaltaisesti esiin hänen esiintymisessään. Kalle Koiso-Kanttila Manricona oli myös hyvä, vaikka lauloikin välillä alavireisesti. Hänen sankarirooliinsa oli kuitenkin helppo uskoa.

Merle Silmato mustalaisnainen Azucenan roolissa ei sytyttänyt. Hänen laulunsa vielä menetteli vaikkei puhutellutkaan, mutta hänen outo, epäluonteva haahuilunsa lavalla kummastutti. Kouvolalaisbaritoni Heikki Aalto oli Ferrandona lavan positiivisimpia ilmestyksiä. Hän lauloi hyvin ja oli luontevasti läsnä. Aallon oopperaura näyttää mukavasti noususuuntaiselta.

Pienempien roolien täyttö oli pääasiassa tyydyttävää, etenkin Pekka Kuivalainen Ruizin roolissa oli mies paikallaan.

Kuoro oli vaikeimmissa joukkokohtauksissa hiukan hajallaan, mutta lauloi toisaalta oikein kauniin soivasti esimerkiksi polttoroviota edeltävää Miserereä.

Jukka Kumpulainen