Arktista jazzia

AlbumitTeemu Viinikainen Trio:
Nyt! Prophone 2011Pohjoisen taivaan alla ollaan. Kun Viinikainen Trion esikoisalbumin ensimmäinen kappale Laavu hiipii kaiuttimista, kirkkaalla yötaivaalla näkyy Otava, Venus-iltatähti ja myriadi muita kirkkaita pisteitä. Karvat nousevat pystyyn, kun Mika Kallion rummutus luo äänitilaan avaruutta. Symbioosi Teemu Viikaisen kitaran ja Ville Heralan basson kanssa toimii kuin ajatus. Tällaista on pohjoinen jazz parhaimmillaan.

Ei liikaa ääniä, ei virtuositeettijuoksutuksia, vaan kylmän viileää rauhoittumista.

Suomalaisissa jazzpiireissä Teemu Viinikainen tunnetaan sofistikoituneena, älyllisenä kitaristina. Totta on, että muun muassa Jazzrytmit-lehden vuoden kitaristiksi vuosina 2002—2008 valittu Viinikainen päästelee Nyt!-levyllä harkitusti. Soitto Herrralan ja Kallion kanssa sujuu kuin ajatus.

Trion vetäminen kitaralla vaatii soittajalta loputtomasti variaatioita ja hienovireistä nyanssien hallintaa. Tässä Viinikainen onnistuu hyvin. Toki tempon lisääntyessä työkalupakista tuntuu löytyvän paljon myös iänikuisia juoksutuksia, joita jazzjameissa on kuultu jo jazzin keskiajalta saakka. Viinikaisen soundi on kuitenkin rikas: tarkkuus pitää pienissäkin yksityiskohdissa.

Albumilta löytyy seitsemän nimetyn sävellyksen lisäksi nimeämätön kahdeksas äänite, joka lienee hyvin vapaata jamia. Kiva jippo, mutta semi-infernaalinen kilkutus ja juoksuttelu vetää maton kaiken edellä soitetun alta. Laavu-, Maaninen- ja Vaellus-kappaleiden varaan rakentuva hieno kokonaisuus säröytyy turhaan loppunäpertelyyn.

Yllätysbonusta lukuunottamatta kyseessä on vaikuttava lajinsa edustaja. Viileä ilmaisu ei ehkä kaikkia iloisen ränttätätän kuuntelijoita Suomessa miellytä, mutta ulkomaille mentäessä tässä on mitä kaunein suomalaislahja, jonka voi ojentaa kenelle tahansa missä tahansa kolkassa maailmaa.

Matti Tieaho