Viulunsoitto on helppoa, kun sen osaa

Musiikin johto Tibor Bogányi, solistina Petteri Iivonen, viulu.
Säveltäjäniminä Vuori, Saint-Saëns, Chausson, Ravel, Sarasate
Lappeenrannan kaupunginorkesterin konsertti 22.9.2011 Lappeenranta-salissa.En ole koskaan aiemmin istunut konsertissa, jossa kapellimestari ilmoittaa orkesterin mission, ja samalla rivien välistä olin lukevinani ”anteeksipyynnön”, että mission mukainen teos esitetään. Toivottavasti luin väärin. Puheenvuoro oli mielestäni aivan turha, sillä jokainen konserttiin tulija varmaan tiesi ohjelmiston ja olisi äänestänyt jaloillaan. Enemmän soittoa, vähemmän puhetta.

Itse Vuoren teos on helppoa, jopa viihteellistä nykymusiikkia kivoine ideoineen, joista minä en kuitenkaan löytänyt kovin paksua punaista lankaa. Oliko teoksen funktio vain tulla sävelletyksi? Aika nopeasti tulivat eväät syödyksi, kun puolituntisen teoksen ensimmäisen viiden minuutin aikana kuulostivat kaikki valtit tulleen isketyksi pöytään. Orkesteri soitti niin kuin johdettiin, hyvin.

Käsiohjelma nostatti taas ajatuksia. Vuoren teoksen kaikki yhteen sidotut osat olivat kyllä eriteltyinä, mutta Ravelin teoksen Couperinin haudalla erilliset osat olivat jääneet kirjaamatta. Suurempi moka oli se, että missään ei ollut mainintaa siitä, että Chaussonin Runoelman op. 25 tausta oli sovitus puhumattakaan siitä, että sovittaja olisi mainittu. Teos on kirjoitettu viululle ja orkesterille, ei jousille. Toisaalta sovitus on alkuperäiseen versioon verrattuna sen verran aneeminen, että suurta kunniaa se ei tekijälleen tuota.

Illan solistin Petteri Iivosen soittoa olisin jaksanut kuunnella enemmänkin. Tosin, nyt kun jostakin syystä oli viuluja pilvin pimein, olisi voinut solistin osuudenkin mitoittaa toisin. Vaikkapa Brahmsin konserton olisi voinut kahden soittajan priorisoinnilla esittää partituurin mukaisesti.

Iivosen soitto on nautinnollisen vaivatonta ja fraseeraus luontaista. Charmantissa soitossa ei ole tekemisen elkeitä, vaan musiikki soljuu täyteläisenä äänen kvaliteetin ollessa koko ajan teräksistä ja sävyjen kirjo monipuolista. Tunnettujen viulukappaleiden virtuoosisesta annista huolimatta minuun kuitenkin osui ja upposi parhaiten encoren, Bachin Allemanden, henkevän rauhaisa, tiivis kudos.

Puhaltajat kunnostautuivat muuten sävyttömässä Ravelin Couperinin haudalla -teoksessa. Etenkin Hannu Perttilän komeasti fraseeratut oboe-osuudet nostattivat kylmät väreet, mutta myös koko puupuhallinsektion suoritus on hatunnoston arvoinen.

Jukka Lind