Ruotsalaisten Figaro on erotiikan kyllästämä

Ooppera
Mozartin ooppera Figaron häät Ruotsin kuninkaallisen oopperan vierailunäytöksenä Savonlinnan oopperajuhlilla 27.7.
Musiikin johto Stefan Klingele, ohjaus ja lavastus Ole Anders Tandberg, dramaturgi Stefan Johansson, puvut Maria Geber, valot Ellen Ruge, kuoron valmennus Folke Alin ja Christina Hörnell, apulaisohjaaja Anna Tomson.
Päärooleissa Johan Edholm — Figaro, Marianne Hellgren Staykov — Susanna, Lennart Forsén — Bartolo, Agneta Lundgren — Marcellina, Ola Eliasson — kreivi Almaviva, Sara Olsson — kreivitär Almaviva, Susanna Végh — Cherubino.Tänä vuonna Oopperajuhlien vierailevana oopperatalona on Ruotsin kuninkaallinen ooppera kahdella produktiolla, Mozartin Figaron häät ja Richard Straussin Elektra.

Ruotsin oopperan juuret ulottuvat niinkin kauas kuin vuoteen 1773, jolloin Kustaa III perusti oopperan, joten perinteitä varmasti riittää Figaron häidenkin esittämiseen.

Figaron häät sai ensi-iltansa Wienissä 1786. Opera buffa -nimikkeestään huolimatta Lorenzo de Ponten libretto käsittelee vakavaa asiaa; onko feodaaliyhteiskunnassa yksilöllä asemasta riippumatta oikeutta onneen ja yksityisyyteen.

Ohjaaja Ole Anders Tandberg on lähestynyt aihetta toisaalta edellisistä lähtökohdista, mutta hänestä koko ooppera tihkuu erotiikkaa.

Tähän ajatukseen en ole koskaan tässä teoksessa törmännyt. Voihan se näin ollakin, mutta eroottisuus on sisällön kannalta mielestäni epärelevantti ulottuvuus.

Oopperan alku, jossa Figaro onnessaan mittailee häävuoteensa paikkaa, jäi ohjauksessa tyhjän päälle, kun päähenkilö nojatuolissa istuen luettelee vain outoja lukuja.

Lopun puistokohtauksen (Susanna, Figaro) jossa Susanna vetää housut kinttuihin ja takapuoli pitkällä tarjoaa itseään, koin kovin brutaalina.

Etenkin, kun tilanteessa olisi enemmänkin keskustelun kuin seksin paikka. Kohtaus ei tehnyt minusta oikeutta taustalla soivalle musiikille. Ehkäpä Mozart oli kiherrellyt onnessa moisesta ratkaisusta.

Oopperoita pitää uudistaa ja siirtää aikaan, mutta se ei anna lupaa vääristää.

Ohjauksessaan Tandberg oli musiikin ja lavan synkronoinnissa onnistunut erinomaisesti.

Etenkin tauottaminen oli lumoavaa. En ole koskaan kuullut niin draamallisesti toimivaa kreivin aariaa Hai già vinta la causa! kuin tässä esityksessä. Ohjauksen kokonaisuudesta jäi positiivinen kuva, vaikka en kaikesta kikkailusta niin pitänytkään.

Tandberg oli myös tehnyt lavastuksen, mikä oli lavatoimintojen ja tilan käytön kannalta toimiva, mutta minulle ei auennut mustavalkoisuuden funktio.

Solistit olivat talon omasta solistikunnasta, ja sen osaaminen on vakaata.

Tässä esityksessä ei kuitenkaan kukaan noussut selkeästi yli muiden, ja oopperan useat komeat aariat saivat väsyneen, arkisen toteutuksen. Kuinkahan mones näytös kyseessä lieneekään ollut.

Yhtyelaulut sen sijaan duetoista aina toisen näytöksen lopettavaan huimaan septettoon olivat isojen aplodien arvoisia.

Stefan Klingele piti määrätietoisesti näyttämön ja Mozartin ajan henkisen pienen, mutta napakasti soittaneen, tosin oudolla ”resitatiivikoneella” höystetyn, orkesterin otteessaan.

Jukka Lind