Kaikkia on huijattu
22.9.2009 4:00
Giuseppe Verdin Falstaff ensi-illassa Suomen kansallisoopperassa 19.9.2009
Musiikin johto Pietro Rizzo, ohjaus, lavastus ja valaistus Marco Arturo Marelli, puvustus Dagmar NiefindSävellettyään Aidan Giuseppe Verdi luuli oopperasammionsa tyhjenneen. Vuosi oli 1871, ja sitä ennen oli muutaman vuoden välein tullut toinen toistaan komeampi teos ensi-iltaansa. Kuitenkin 1889 Verdin luottolibretisti Arrigo Boito lähestyi suunnitelmalla koomisesta oopperasta, joka perustuisi Shakespearen Windsorin iloiset rouvat -näytelmään. Liki 80-vuotias säveltäjä innostui aiheesta. Onneksi.
Falstaff on komeasti poreilevaa, raikasta musiikkishampanjaa, jossa säveltäjä on käyttänyt lahjojaan paineetta ja uskaltautunut - ei vanhuuden arvokkuudella, vaan eteerisyydellä - mahtavaan ilotulitukseen. Tuntui siltä, että Verdi oli säveltäessään miettinyt kaikki mahdolliset konnankoukut, joita musiikkiin voi tehdä; kokeneen kehäketun testamentti.
Musiikki kuvailee tekstiä tarkasti ja sisältää kujeilua niin teknisessä haastavuudessaan kuin kuulokuvassaankin. Kuulemani mukaan - kirjallista tietoa en löytänyt - Verdi olisi tehnyt myös pilaa itsestään tuomalla Falstaffin rooliin erilaisia sävyjä omilta luomiskausiltaan.
Totta tai ei, mutta koko oopperan musiikkikirjo on loistava. Teoksen mies- ja naisyhtyeiden komeat osuudet ja etenkin toisen näytöksen yhteisesiintyminen ja loppufuuga ovat oopperaa parhaasta päästä.
Komiikka on vaikea laji. Oopperassakin teksti ja juonen kulku voivat olla hupaisia, mutta se, että muodollisesti hauska muuttuu koomiseksi, vaatii panostusta, jottei mikään jää puolitiehen. Surkuhupaisasta hupaisaan on pieni mutta niin suuri askel.
Kansallisoopperan Falstaff-toteutuksessa koin molemmat aspektit. Ensi-illan onnistujiin kuului Falstaffin roolin laulanut Roberto de Candia, joka sai itseriittoisen narsistin roolista esiin maukkaan tolvanan. Laulullisesti varmana Candialle jäi aikaa pienistä koomisista paloista koostuneeseen roolityöhön.
Iloisista rouvista jäi etenkin rouva Quicklyn roolin laulaneen Hilke Andersenin suoritus voimakkaasti mieleen. Komea ääni ja vapautunut lavatyöskentely antoivat siivet koko rouvaskatraalle, jonka yhteisesityksissä oli mukaansa vetävä meininki.
Myös Tuomas Katajalan (Fenton) ja Anu Komsin (Nannetta) suoritukset lämmittivät. Katajalan laulun vaivattomuus lupaa hyvää tenoripulaan.
Näin oopperan ensi kertaa, sillä edellisen produktion aikaan olin vielä lukiolainen, enkä ole maailmallakaan siihen törmännyt. Olin varmaan monen muun lailla hieman hämilläni, sillä alun Pistolan ja Bardolfon tohellus, jossa koominen liike jäi pahasti vajaaksi, ei luvannut hyvää. Onneksi se oli vain ohimenevä tuokio, ja pikku hiljaa sali täyttyi hyväksyvästä hyrinästä nauruun asti.
Marco Arturo Marellin ohjaus oli selkeästi musiikkilähtöistä, ja tapahtumat sekä liikkeet pieniä yksityiskohtia myöten hengittivät musiikin tahtiin. Samaisen herran lavastusratkaisu oli myös onnistunut monikerroksellisuudessaan ja värikylläisyydessään, jota täydensi Dagmar Niefindin näyttävä puvustus.
Kapellimestari Pietro Rizzo tuntui olevan oopperan kanssa sinut ja hallitsi orkesterin sekä lavan ilkeätkin kombinaatiot mallikkaasti. Soittajisto oli oivallisesti hereillä säveltäjän ilkikurisissa rytmeissä ja teknisissä haasteissa.
Verdi pilailee loppukohtauksessa myös yleisönsä kustannuksella. Miten kaikkia on huijattu, se kannattaa käydä paikan päällä toteamassa.
JUKKA LIND
