Puritaanit on bel canton juhlaa

Puritaaneissa Elvirana Désirée Rancatore ja Sir Giorgio Valtonina Burak Bilgili. Kuvaaja: TIMO SEPPÄLÄINEN

Vincenzo Bellinin oopperan Puritaanit ensi-ilta Savonlinnan oopperajuhlilla Teatro Massimo di Palermon tuotantona 29.7.
Musiikin johto Srboljub Dinic, ohjaus Elisabetta MariniPuritaanit on Bellinin viimeisin ja loistokkain ooppera, jonka tapahtumat sijoittuvat 1649-58 vaikuttaneen Oliver Cromwellin aikaan ja keropäitten ja kavaljeerien väliseen kahinointiin. Varsinainen lähde on Ancelotin ja Bonifacen näytelmä Keropäät ja kavaljeerit, jonka pohjalta libreton teki Carlo Pepoli. Ensi-ilta oli Pariisissa 1835.

Oopperan aihe on tietenkin epäpyhä rakkaus puritaani tytön, Elviran, ja kavaljeeripojan, Arturon, välilllä. Elviran isä on kuitenkin myöntynyt avioliittoon, mutta hääpäivänä Arturo joutuu velvollisuudentunnossaan saattamaan vallasta syöstyn Kaarle I lesken Lontooseen, eikä saavu hääpaikalle. Tästä seuraa Elviran kauhea suru ja tietenkin Arturon, petturin, henkeä uhataan.

Kuitenkin tämä ooppera tekee poikkeuksen, sillä lavalla ei tapeta ketään, ja lopulta Elvira saa Arturonsa.

Pepolin libretto ei ole kummoinen, mutta oopperan pelastaa Bellinin oivallinen ja mielikuvituksellinen sävelkieli. Bellini on vältellyt aarioiden lopussa kadensseja, ja melodia lungallaan (pitkä melodia) loi pohjaa wagnerilaiselle päättymättömälle melodialle.

Bellinin melodiat ovat yltäkylläisiä ja elegisiä. Säveltäjä ei ole myöskään säästellyt laulajia; ei kuoroa eikä solisteja. Kuoro on teoksessa itsenäisenä, hieman sotaisena voimana, solistien taustalla tukemassa tai vuorottelemassa solistin kanssa. Solistit saavat sooloaarioissaan venyä parhaimpaansa. Arturo laulaa jopa tenorille korkean f-äänen.

Andrea Faiduttin harjoittama kuoro teki hyvää työtä, vaikka aivan edellisiltaisen kaltaista loistokkuutta ei tavoitettukaan. Silti kuoron tärkeä rooli hoitui mallikkaasti.

Illan ehdoton tähti oli Elviran teknisesti ja fyysisesti hankalan osan tulkinnut Désirée Rancatore, joka pudotteli fiorituuransa loistokkaasti ja tulkitsi aariansa tunteikkaasti, vaikkapa hourailukohtauksen Qui la voce sua soave mainitakseni. Aaria päättyy yhteen Giorgion (Burak Bilgili) ja Riccardon (Vincenzo Taormina) monista hienoista duetoista.

Miesten laulullisesti komeaa työskentelyä olisi ollut miellyttävämpi seurata, jos laulu ja liike olisi voinut tapahtua yhtaikaa.

Samaista staattisuutta lavatyöskentelyssä oli myös Celso Albelolla, joka Arturon roolissaan teki tiukan iltapuhteen. Alun pienen jännityksen tunteen kadottua ääni kipusi komeasti korkeuksiin ja korkea f:kin soi.

Orkesteri jäi soinniltaan hieman edellisestä kuulemastani. Tosin paikkani ei sattumalta ollut nyt parhain mahdollinen siihen vertailuun. Paikkaa ei voi kuitenkaan syyttää siitä, että kapellimestari Dinic ei saanut Bellinin musiikin kaaria hengittämää, vaan musiikki tuntui jäävän pelkästään säestystehtäväksi. Monet nousut ja ryöpsäykset olisivat ansainneet enemmän muhkeutta ja intensiteettiä.

Italo Grassin lavastus toimi linnan lavan ahtaudessa hyvin, ja Guido Levin valaistus sävytti tunnelmia onnistuneesti.

Tätä oopperaa ei ole Suomessa aiemmin esitetty, ja syynkin arvaa helposti. Palermon talon tavoin meillä ei ole Kansallisoopperan omassa solistikaartissa sellaista materiaalia, jotta se onnistuisi. Vaikka aluksi hieman oudoksuin vierailijoiden teosvalintaa vanhakantaisena, nyt kuultuani ymmärrän, että talo esitteli vahvuuttaan, laajaa osaamista, sille vahvimmalla saralla.

JUKKA LIND