Radio, rakastettuni

Minä olen ihastunut. Tai ehkä jopa rakastunut, sillä tätä on jatkunut nyt maagiset yhdeksän kuukautta.

Ylen Radio Suomi ja Radio 1 ovat valloittaneet varman paikan elämästäni. Etenkin ihailen Ylen uskallusta tehdä oikeita ja pitkiä radio-ohjelmia pelkän ohilipuvan ohjelmavirran sijaan. Vielä on paikka, missä kuuntelemisen ihanuutta ei ole unohdettu.

Jätän radion usein hipihiljaa päälle yöksikin, sillä ikävä tapani on hereillä yön pimeinä sudentunteina. Mikään ei lohduta silloin niin kuin radio. Sitä tietää välittömästi kaiken olevan ihan hyvin, kun rauhoittava suhina saattelee takaisin unten maille.

Enkä taida olla tunteineni yksin, sillä legendaarisella Merisäällä on jo oma faniryhmänsä Facebookissa.

Tunteenomainen suhtautumiseni Ylen radiotuotantoon on saanut julkisen palvelun ympärillä käytävän keskustelun tuntumaan milloin huvittavalta ja milloin uhkaavalta. Etenkin liikenne- ja viestintäministeriön asettaman työryhmän ehdottama mediamaksu sai kaupallisen median edustajat kavahtamaan takajaloilleen.

Ensinnäkin, mediamaksua pitäisi kutsua Yle-maksuksi. Toisekseen, maksua ei saisi kerätä ollenkaan.

Ylellä olisi toki paljon parannettavaa ollakseen lain velvoittama täyden palvelun Yleisradio. Ongelmaa lähestytään kuitenkin väärästä päästä, kun edellä mainitun työryhmän suunnitelmissa on muuttaa täysi palvelu muotoon ”monipuolinen ja kattava televisio- ja radio-ohjelmisto”.

Itselleni julkisen palvelun Yleisradio on yksi tärkeitä hyvinvointivaltion merkkejä. Emme maksa tv-lupia vain sen vuoksi, että katsomme televisiota.

Maksamme Yleisradiosta siksi, että Yle voi tarjota lisäarvoa suomalaiseen kulttuurielämään ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Maksamme, että yhteiskunta pystyy edes jollain tavoin huomioimaan vähemmistöjä. Maksamme, että meillä on media, joka tekee myös taloudellisesti tuottamattomia asioita - vaikka niitä hehkuttamiani oikeita radio-ohjelmia.

Pieni esimerkki: Monelle vanhukselle Ylen kanavat ja niiden ohjelmat ovat tuttuja seuralaisia, joista he eivät voisi edes kuvitella luopuvansa. Ylen rahoittaminen julkisin varoin on arvokasta vanhustyötä.

Yle-maksun vertaaminen vaikkapa autoveron perimiseen autottomilta onkin täysin asiatonta. Eri asia on tietysti, onko 175 euron verottaminen jokaiselta kotitaloudelta järkevä malli rahoitukselle.

Radio on paljon muutakin kuin Yle, ja Yle muuta kuin radio. Tällä hetkellä kunnollista radioilmaisua kuunnelmista ajankohtaisohjelmiin tulee kuitenkin ainoastaan Ylen kanavilta. Puhumattakaan iki-ihanista musiikkiohjelmista kuten Entisten nuorten sävellahja.

Pysähtyminen radio-ohjelman ääreen ei ole niin yksinkertaista kuin kuvittelisi. Pitää ehkä ryhtyä harrastamaan kutomista, että kuuntelemiseen keskittyminen olisi helpompaa.

VEERA JÄÄSKELÄINEN

veera.jaaskelainen

@esaimaa.fi