Satavuotiaan draivia ei pysäytä mikään

Se joka on lukenut Sofi Oksasen kirjoja Viron lähimenneisyydestä ei voinut olla tunnistamatta samaa kertomusta Shostakovitshin sellokonsertosta.

Ahdistava pelon ilmapiiri, yölliset kotietsinnät, tunteeton byrokratia, väkivaltaiset kyyditykset ja vääjäämättömät kuolemat tulivat väistämättä mieleen Tuomas Ylisen Shostakovitsh-tulkinnasta.

Ylisellä on upea vanha soitin vuodelta 1850, jonka avulla hän pystyy toteuttamaan Shostakovitshin draamallisen kertomuksen kuulijoille. Sellon ja puhaltimien härskin karkeat sävyt, käyrätorven vastaansanomattomat tuuttaukset ja piccolohuilun kimeät avunhuudot ovat osa tätä kertomusta.

Sävellyksen toinen osa, Moderato, on kertomuksen tärkein, siinä käyrätorvella on valta ja voima sellon soittaessa taustalla kansanlaulua, joka lopulta vaipuu muistumaksi lastenkamarista, ajasta jolloin kaikki vielä oli hyvin.

Sellon vaativa pitkä kadenssiosa paljastaa soittajan taidot. Turhaan ei ole Tuomas Ylistä palkittu Turun sellokilpailussa ja Pablo Casals -kilpailussa. Hänen tulkintansa Lappeenrannan konsertissa oli intensiivistä ja mestarillista.

Konserton finaalissa orkesterin osana on antaa lopputuomio, Annu Salmisen käyrätorvi ja Jorma Lautasen klarinetti sinetöivät yksilön häviön taistelussa tunteetonta ylivaltaa vastaan.

Anton Webernin Sinfonia nro 21 ei oikein avautunut ainakaan minulle. Eri instrumentit tiputtelivat säveliä rauhallisesti niinkuin tempomerkintäkin oli, mutta lieneekö kapellimestarilla sittenkin ollut konsertin alussa liikaa adrenaliinia ja vauhtia?

Vesipisaroiden putoilua muistuttavat hajanaiset sävelkulut tuntuivat rikkovan kuulijan sisäisen toiveen kokonaisuuden hahmottamisesta. Dodekafoninen teos vaatii useamman kuuntelukerran.

Konsertin päätösnumerona oli Felix Mendelssohnin a-molli sinfonia, jonka sadunomainen romanttisuus sytytti niin orkesterin kuin kapellimestarinkin.

Mendelssohnin skotlantilaisessa sinfoniassa Saimaa Sinfonietta onnistui osoittamaan täydellisesti sen, mihin tämänkokoinen orkesteri pystyy parhaimmillaan. Järkyttävän kauniisti soitettu Andante-osan alku, Vivacen riemukas yhteissoitto, Adagio-osan ihanat ykkösviulut, ja lopun majesteettinen Allegro ja sen taiturilliset puhallinsoolot, jotka kuitenkin palvelivat vain kokonaisuutta. Mendelssohn oli kuulijalle silkkaa nautintoa.

Kapellimestari Ari Rasilaisen elekieli osoitti, että hän on johtanut Mendelssohnia usein. Hän tiesi mitä teki, mutta antoi silti tunteille luvan viedä kuulijat suoraan siihen värikylläiseen maailmaan, mihin lapsinerosta aikuiseksi kasvanut Mendelssohn on tahtonut meidät johdattaa.

RAUNI MALI