Kirja

Jääkauden reunoilta tähän päivään

13.9.2017 4:00

Vesa Haapala: Valekuolleet. 96 sivua, Otava 2017.

Mitä mieltä on länsimaisessa elämänmenossa? Olemmeko elossa vai kuolleita? Vesa Haapala (s. 1971), kirjallisuudentutkija ja palkittu runoilija, ei vapise järkälemäisten kysymysten edessä, mutta heikompaa huimaa kyydissä.

Ensin putosin kärryiltä. Sitten luin jälkisanat, joissa Haapala valottaa runojensa taustaa, ja johan alkoi kirkastua. Runokirjan ”tuoteseloste” ei taida ollakaan hullumpi idea.

Teos alkaa runoilla Doggerlandista, joka katosi Pohjanmereen jääkauden päätyttyä 8 000 vuotta sitten. Ei tiedetä, hukkuivatko viimeiset asukkaat vai pakenivatko lautoilla nousevia vesiä. Muinainen luonnonmullistus yhdistyy Haapalan mielikuvissa nykyiseen uutisvirtaan ja hukkuviin pakolaisiin, jotka ovat hänelle kuin ”ihmispoiju keskellä Välimerta”.

Runoilijaa ei voi moittia oman navan tuijottelusta. Huimat ajalliset kaaret, kosmiset näyt ja yhteiskuntakritiikki tekevät tekstistä sekä painavaa että vaativaa.

”Hiekkaa, vettä, hiekkaa,/ haavat valkean ihon alla.// Emme tule katoamisesta vaan esiintulosta/ eikä mikään riistä meitä tyhjän ja pyhän väliltä.// Maailma on ilmestys, se taivuttaa meitä,/ me katoavaiset emme katoa mihinkään.”

Kuohuvassa maailmassa Haapalaa lohduttaa keskiajan kristillinen mystikko Juliana Norwichlainen, jonka hän antaa puhua monessa runossaan. Julianan tunnetuin ajatushan oli, että kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi.

Nykyrunoudessa Haapala kulkee vastavirtaan: hän luottaa merkityksiin. ”Uskotko, jos sanon: Jokaisen aamun merkitys on siinä, että heräämme,/ ettemme kaipaa muuta kuin heräämistä ja maailmaa, joka jälleen/ antaa meille muodon.”

Jään kahden runon eteen. ”Jokainen ihminen on syvänveden aalto.” Ja: ”Me tulimme maailmaan liinoihin kiedottuina,/ työmme on etsiä hauta ja seppelluu.”

|

Rauno Seppänen

Hyvää: Virkistävä epäajanmukaisuus.

Huonoa: Kiireiset tai kärsimättömät älkööt vaivautuko.

Erityistä: Runojen kristilliset viitteet.