Kirja

Kirja-arvio: Aimo Vuorisen kynä on yhä hyvässä terässä

10.9.2017 4:00

Aimo Vuorinen: Kuiskaajan uudet pakinat. 2017. 114 s.

Aimo Vuorinen ei kuulu edistysuskovaisiin. Asia käy selkeästi ilmi Vuorisen tuoreista teksteistä. Lappeenrantalainen kirjailija ja yhteiskunnallinen moniottelija tarkastelee omakustanteisen pakinakokoelmansa sivuilla tutun terävästi nykymaailman menoa. Osansa saavat sotet, slushit, vanhustenhoito, uudet opetussuunnitelmat, maahanmuuton oheisilmiöt ja monet digiaikakauden omituisuudet politiikkaa ja tiedotusvälineitä unohtamatta.

Vuorisen kritiikki ei ole ryppyotsaista saarnaamista. Hän käy edistysuskon ja tehokkuusyhteiskunnan kimppuun tarinoilla, joissa päähenkilö on usein uudistusten ja muutosten rattaisiin joutunut pieni ihminen. Lähestymiskulma on yksilöä ymmärtävä ja puolustava. Samalla muutosten ja uudistusten järkevyys ja mielekkyys vähintäänkin kyseenalaistetaan. Vuorisen havainnot ovat tarkkoja ja tarinat kirjoitettu oivaltavalla huumorilla. Ainonkadun unilukkari on edelleen vahvassa iskussa.

Kotikaupunkinsa Vuorinen päästää vähällä. Vain Veera-patsas ja uusi uljas osuuspankin rakennus saavat kirjassa kaupunkikuvallista palstatilaa.

Pakinakokoelman kiinnostavuutta lisäävät omalta osaltaan Vuorisen muistelot lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Huumori ja tilannekomiikka on niidenkin sytyke ja henkilökuvaukset herkullisia. Samalla Vuorinen tulee kertoneeksi, kuinka ihmiset vanhoina hyvinä aikoina ottivat vastuun itsestään ja selvisivät pulasta jos toisestakin. Niukkaa oli, mutta elämästä selvittiin ilman projekteja ja yhteiskunnan holhousta.

Joulumuistelma jatkosodan vuosilta kertoo, että jo nuoressa Vuorisessa taisi kasvaa kriittinen yhteiskunnan tarkkailija. Hän sai joululahjaksi romaanin Viimeinen mohikaani ja paljastaa, että onkin tuntenut itsensä aina viimeiseksi mohikaaniksi ja ollut siitä ylpeä.

Itseltäni hersyvimmät naurut irrotti kirjan viimeinen pakina, Karjalan piirakka. Kansan- ja ruokaperinnettä sellaisessa muodossa, että kyllä siitä varmaan Vuoriselta yksi huumornäytelmäkin syntyisi.

|

Heikki Sopanen