Rovastin tyylikäs avaus dekkaristina

23.9.2013 4:00
Kuva: Kai Skyttä
Marja-Sisko Aalto on nyt myös kirjailija: hänen ensimmäinen dekkarinsa on juuri ilmestynyt.
Marja-Sisko Aalto on nyt myös kirjailija: hänen ensimmäinen dekkarinsa on juuri ilmestynyt.

Marja-Sisko Aalto: Murha tuomiokapitulissa. Rikosromaani. Icasos 2013. 222 s.

Marja-Sisko Aalto ensikertalaisena dekkaristina uskoo kokeneempaa Mika Waltaria. Tämä vakuuttaa komisario Frans Palmun suulla murhan olevan ainoa kelvollinen salapoliisiromaanin aihe.

Pelkästään hyvässä mielessä voi Aaltoa kuvata Ilkka Remeksen arkiseksi, nukkavieruksi ja ehkä vähän sivistyne-emmäksi isosiskoksi.

Murhaajan paljastuminen ei kuitenkaan ole kirjan juonen moottori, eikä kirjoittajan tarvitse veren roiskeilla peitellä puutteita kirjoittamisessa. Aika todennäköisen tekijän melkein sattumanvarainen paljastaminen pikemminkin alleviivaa kirjan varsinaista ja paljon mielenkiintoisempaa tarinaa.

Juonta liikaa paljastamatta Suomen, Euroopan ja juutalaisvaltion historiaan varsin asiantuntevasti kytkeytyvä tarina leviää niin ajallisesti kuin alueellisestikin leveälle. Pelkästään hyvässä mielessä voi Aaltoa kuvata Ilkka Remeksen arkiseksi, nukkavieruksi ja ehkä vähän sivistyneemmäksi isosiskoksi.

Dekkarissa juonenkehittelyn sovelias epäuskottavuus ei ole puute eikä virhe, mutta poliisityön realismia olisi hyvä kustannustoimittaja voinut selvittää enemmän. Puhutettavien hyvät tiedot ja muisti, ja varsinkin asianajaja-avustajan kohtuuton onni arkistojen penkomisessa tuntuvat vähän deus ex machina -ratkaisulta. Rovastin kirjoittamaksi taitaa sekin olla ihan sopivaa.

Aallon kielenkäyttö on kiitoksen aihe. Oppineisuus ja tottumus kirjalliseen ilmaisuun ei näy snobbailuna.

Ihmiskuvauksen arkinen lämpö tuntuu aluksi murhadekkariin oudolta, mutta kirjan myöhemmän juonenkehittelyn kannalta se on täysin perusteltua. Tekstin lyhyt rytmitys — pari sataa sivua jaettuna 47 nimettyyn lukuun — on ystävällistä tekstiviesteihin ja twitteriin tottuneelle nykylukijalle.

Hyvä kustannustoimittaja olisi varsinkin venyvää loppua jäntevöittänyt.

Dekkarin tehtävänä on viihdyttää. Sille tontille kirja asettuu varsin mallikkaasti. Ajatuksiakin teksti herättää erityisesti Suomen historian todellisten eläneiden ihmisten ja tapahtumaketjujen osalta.

Sangen varovaiset viittaukset Israelin ja miehitettyjen palestiinalaisalueiden nykypäivään jättävät kysymysmerkkejä. Ehkä Aalto ei nimenomaan haluakaan osallistua keskusteluun, jossa lämpimällä ja ihmisiä ymmärtävällä tekstillä on yleensä ollut aika vähän käyttöä. |

Asko Imppola

Hyvää: Jäntevää ja taloudellista kieltä. Arkinen henkilökuvaus viehättää.

Huonoa: Kiire tai vähäinen toimitushionta tekevät lopun vähän naiiviksi ja epäuskottavaksi.

Erikoista: Todelliset paikat ja henkilöt istuvat hyvin fiktiiviseen aarteenetsintään.