Kenraalipelin riivatut juonenkäänteet

Vuonna 1930 kenraalimajuriksi ylennetty jääkäriupseeri Kurt Wallenius oli yksi taitavimmista venkoilijoista ennen talvisotaa. Lapuan liikkeen, puolustusvoimien ja suojeluskunnan välillä juonitellut Wallenius erotettiin yleisesikunnan päällikön tehtävistä 1931. Talvisodan alussa Lapissa kunnostautunut Wallenius sai maaliskuussa 1940 lopullisesti kenkää puolustusvoimista. Kuvaaja: Kirjan kuvitusta

Lasse Laaksonen: Mistä sotakenraalit tulivat — Tie Mannerheimin johtoon 1918—1939
Helsinki-kirjat 2011. 416 s.Lasse Laaksosen teos valottaa viheliäisellä tavalla nuoren Suomen kenraaliosaamisen kehittymistä. Tutkielman muodossa julkaistu kirja on raskasta luettavaa, mutta vahingoniloinen tirkistelyvietti vie lukijaa vääjäämättä eteenpäin. Teos on jätetty kenraalikuvien ja Laaksosen virkkeen varaan. Muutama graafinen esitys asioiden etenemisestä ja päällekkäisistä organisaatioista olisi helpottanut luku-urakkaa kummasti.

Suomen itsenäistyttyä 1917 alettiin rakentaa suomalaista sotalaitosta, joka myöhemmin Puolustusvoimiksi nimettiin. Tässä pelissä bolshevikkivallankaappausta Suomeen paenneet tsaarinkenraalit jäivät nopeasti vähemmistöön. Saksassa oppinsa saaneet jääkärit ottivat nopeasti keskeiset johtotehtävät haltuunsa.

Valkoisten ylipäällikkö Carl Gustaf Mannerheim erosi tehtävistään heti kansalaissodan jälkeen ja jatkoi Suomen valtionhoitajana vuosina 1918—1919. Kun presidentinvirkaa ei vapaissa vaaleissa tullut, Mannerheim touhusi omineen aina vuoteen 1931 saakka, jolloin presidentti Ståhlberg nimitti hänet puolustusneuvoston puheenjohtajaksi.

Jo edellisellä vuosikymmenellä Saksassa koulutuksen saaneet jääkäriupseerit olivat raivanneet parhaansa mukaan tsaarinkenraalit sivuun puolustustehtävien johdosta. Parhaimmat jääkäreistä oli komennettu yleisesikuntaoppiin ulkomaille. Ruotsissakin sotaa kokemattomat opettajat saivat kiitollisen yleisön suomalaisista, oikeasti sotaa käyneistä upseereista.

Myös etevimmät tasavallan omat nuoret upseerit pääsivät 1920-luvulla ulkomaille oppiin. Esimerkkinä mainittakoon Ranskasta yleisesikuntaoppinsa hakenut Aksel Airo, joka vastasi operatiivisesta suunnittelusta talvi- ja jatkosodassa. Oma sotakorkeakoulu pyöräytettiin käyntiin Suomessa vasta vuonna 1924.

Ennen kuin tuoreet kenraalit joutuivat Mannerheimin kanssa tositoimiin syksyllä 1939, korkeimman upseeriston piirissä touhuttiin kuin televisiosarjassa Kauniit ja rohkeat. Laaksosen kirjaa lukiessa tulee tunne, että Mannerheimia myöten kaikki kenraalit pelasivat Suomessa toisiaan vastaan.

Kun sopassa keitettiin puolustusvoimien lisäksi autonomisesti toimivaa suojeluskuntaa, ulkoparlamentaarisia epävakaustekijöitä — Ståhlbergin kyyditystä ja Mäntsälän kapinaa myöten — vauhtia ja puolustuspoliittisesti vaarallisia tilanteita riitti. Nilkkaan purivat itse kutakin niin omat alaiset, toiset uraohjukset kuin poliitikotkin. Kun epäluottamus nousi huippuunsa, minkäänlainen sotilasluonne ei näyttänyt kelpaavan kenellekään.

Puolustusneuvoston puheenjohtajana Suomea sotaan valmistava Mannerheim ei ollut muita parempi. Laaksosen kirjan jälkeen pitää nostaa hattua talvisodan veteraaneille. Suomella oli toki aikaa valmistautua Neuvostoliiton uhkaan, mutta energia näyttää kuluneen keskinäiseen venkoiluun korkeimman upseeriston ja valtioneuvoston välillä.

Ihme, että selvittiin.

Matti Tieaho