Jochen ja ihmisen mieli

Joel Haahtela: Traumbach
112 sivua. Otava 2012.Milloin viimeksi on saanut lukea kirjaa, jossa on kaikkitietävä kertoja? Joel Haahtelan Traumbach käyttää tätä keinoa, ja se onkin virkistävää ja miellyttävällä tavalla vanhanaikaisen tuntuista.

Mitenkään muuten tätä tarinaa ei olisi voinut kirjoittakaan. Se myös sopii hänen tyyliinsä, joka on jo perusolemukseltaan kepeää ja ilmavaa.

Lukija kulkee päähenkilö Jochenin kintereillä saksalaisen kaupungin kaduilla, mutta singahtaa toisinaan aivan toisiin ulottuvuuksiin, pohdintoihin, jotka koskevat vaikka Maslow’n tarvehierarkiaa tai mielen toimintaa, ja Fibonacchin lukujonojen mukana avaruuteen ja nuorukaisen muistikirjaansa raapustamiin runollisiin assosiaatioihin. Teksti on paikoin hilkulla lipsahtaa selittelyksi, mutta pysyy kiinnostavan puolella.

Hyvältä maistuu — jos pitää muustakin kuin junan kaltaisesta juonenkuljetuksesta, jossa ei sivuraiteille eksytä eikä pysäkeille jäädä. Haahtela harrastaa molempia viipyilyn lajeja.

Kirja on pieni, ja juoneksi riittävät Jochenin pohdinnat ja havainnot, salaperäisen Traumbachin etsintä ja muistikirjamerkinnät. Kielestä ja kerronnasta tulee itsessään merkityksellistä: ”Kun kaikki mitä näkee ja mitä kuulee ja mitä tuntee saa uuden ja kauniimman, ihmeellisemmän merkityksen. Kuin lopultakin olisi paikka mihin kiinnittää näkemänsä ja kuulemansa, kuin majakan valo kaukaisella merellä.”

Haahtelan narraatio on lähellä elokuvaa, täynnä kuvia, pysähdyksiä, suunnanvaihtoja ja hidastuksia.

Kohdat, joissa päähenkilö tuntee kiihtymystä Elken tai rouva Zuckmayerin läheisyydessä, ovat toisinaan hieman kliseisiä, mutta ne on helppo antaa anteeksi.

Sari Pullinen