Vähän onkin paljon Pyysalon novelleissa

Joni Pyysalo:
Ja muita novelleja.
WSOY 2011.Runoiljana tunnetun Joni Pyysalon Ja muita novelleja -niminen kokoelma on kirjana ohut, mutta lataukseltaan täysi. Isoa jytkyä siitä ei kehkeydy, mutta Pyysalon prosaistin eväät osoittautuvat kuitenkin aivan riittäviksi.

Sitä pommia ei jää edes kaipaamaan. Kolme runokokoelmaa aikaisemmin julkaissut Pyysalo on kellontarkka sanataituri ja tinkimätön myötäeläjä. Nuoremman polven mieskirjailija käy vaivattomasti vähintäänkin keski-ikäisestä naisesta.

Vieraantumisen tunne ei kysy aikaa eikä paikkaa. Se tapahtuu vaikka leikkuulaudan ääressä: ”Leikkasin salaattia. Veitsi pysähtyi, varjo ylitti sen, lokin varjo. Käsi oli minun.” Vieraantumisen tunne ei kysy aikaa eikä paikkaa. Se tapahtuu vaikka leikkuulaudan ääressä: ”Leikkasin salaattia. Veitsi pysähtyi, varjo ylitti sen, lokin varjo. Käsi oli minun.”

Vieraantuminen on novellien henkilöissä laajemminkin leviävä vitsaus. Tyypit touhuavat omissa todellisuuksissaan vailla aitoa kosketusta kanssaeläjiinsä tai jopa ympäristöönsä. ”Tee ilman marmeladia” -novellin päähenkilö löytää bittiavaruudesta elämäänsä tarkoituksen, tehtävän ja merkityksen. Roolipeli nielaisee ihmisen soturiksi organisaatioon, jonka tavoitteena on saavuttaa maailmankaikkeuden katolinen herruus.

Pyysalo ylittää normitekstin komeasti huumorilla, hulluttelulla ja rytmillä. Runoilija takoo runoa proosaansa ja lopputulos on parhaimmillaan ja samalla kauheimmillaan hekotusta ja hätää, jotka kirvoittavat kysymyksiä, joihin on mahdotonta antaa vastauksia: ”Miksei henkisesti eksyneille ole kyltitystä?

Aika tavalla ihmiset joutuvat Pyysalon kahdeksassa novellissa pyristelemään siitäkin huolimatta, että elämisen ulkoiset puitteet näyttäisivät olevan kunnossa. Elämä pitkästyttää tai sitten sitä eletään muualla.

Lukijalle välittyvä tunne on hetkittäin vähän niin kuin pojanviikarilla kotiarestissa: kun en pääse kavereiden kanssa ulos, niin rakennan legoista linnan. Ja sitten lyön sen vasaralla palasiksi.

Ville Vanhala